Onpa täällä mun blogissa pölyistä! Ja hämähäkinseittistä!

Lisäksi en osaa edes kirjoittaa mitään, kun olen ollut niiiiiiiiin kauan kirjoittamatta. Se on päässyt taito hyppysissä ruostumaan näemmä.

No, jospa nyt kuitenkin, ja kaikesta huolimatta, säästän itseni ja teidät enkä ryhdy kelaamaan, mitä kaikkea tässä onkaan tapahtunut sitten viime kerran (vai onko tapahtunut mitään). Niin että jos tätä päivää vaan. Voin kyllä armeliaasti sen verran raottaa verhoa, että mitään SUURTA ei ole tapahtunut; en esim. ole raskaana, olen hengissä yhä (no ajatelkaas, jos en olisi ja lukisitte tätä silti!), olen naimisissa saman miehen kanssa kun viimeksikin, asumme samassa talossa jne jne. Enkä ole edes laihtunut. Toisaalta en kai suuremmin lihonutkaan.

Aika se on vaan mennä hurahtanut läpi sormien siihen tahtiin, että meidän tytön (ikää hänellä nyt 7 v ja melkein 2 kk) eskari alkaa olla loppusuoralla. Sniif! Siis mun vaavi on jo ihan melkein koululainen. Ensi maanantaina mennään oikein kouluterveystarkastukseenkin. Se on sentään huojentavaa, että tyttö sai paikan nykyisen päiväkodin talossa toimivasta  eka-tokaluokkien koulusta; kolmannelle siirrytään sitten viereiseen isoon kouluun. Ja iltapäiväkerhopaikkakin saatiin, se toimii myös samassa talossa. Eli onpahan edes tuttu piha ja koulumatka, ja opettajatkin ainakin näöltään tuttuja.

Pikkuveljen, 4 v ja liki 11 kk, viimeisin Suuri Saavutus taitaa olla se, että hän on oppinut polkemaan fillarilla ilman apupyöriä! Wau. Ja lujaa polkeekin. Uusi 16" liekkikuvioinen maastopyörä sinkoaa sellaista vauhtia pitkin kujia, että äitee saa kiljua kitapurjeet hulmuten varoituksia perään. Onneksi meidän asuinalue on suht turvallinen, autoliikennettä ei ole juuri lainkaan. Mutta silti.

Mä en nyt lupaa tähän loppuun mitään, että nyt kyllä alan kirjoittaa harva se päivä, kun mitä jos en alakaan. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että saattaisin jopa jaksaa taas juttua vääntääkin - viime talvi ja syksy menivät ihmeellisessä väsymyksen verhossa. Vaan ihan kuin se olisi nyt poissa. Jiihaa! 

Kävin nimittäin lueskelemassa wanhoja merkintöjäni vuodelta 2005, vallan Bloggerin ajoilta, ja oikeesti, nehän oli mukavaa luettavaa. Kun ei meikäläinen saa aikaiseksi mitään päiväkirjaa pitää kuitenkaan, tai en ole tähän elämäni päivään mennessä ainakaan saanut. Tai jos vielä vaikka sinne tulisi jotakin kirjoitettuakin, niin vähintään sitten hukkaan koko opuksen jonnekin - mie hukkaisin varmasti päänikin, jos se ei olisi kaulassa kiinni. Niin sitä vaan siis, jotta kyllä oli metka lukea Pikkuveljen tempauksista parivuotiaana ynnä muista sen aikaisista jutskista. On elämä kuitenkin jonkun verran muuttunut tässä välillä.