Isosisko teki sen taas. Laukaisi niin viisaan ajatuksen, että tämä äiti meni kyllä hiljaiseksi.

Se kysyi eilen iltapesulla ihan muina tyttöinä: "Äiti, mikset sinä koskaan naura tai hymyile?"

-Mutta nauranhan ja hymyilenhän minä joka päivä.

-Niin, mutta siis sellaista naurua, että siksi kun sinä olisit niin iloinen!"

Totta tosiaankin. Miksipä minä en enää nykyisin naura? Ja hymyile? Tai toki nauran, kun joku kertoo jotain kivaa, tai lukiessani vaikka ytimekästä blogia. Mutta sellainen puhdas ilon vuoksi nauru - minne se on kadonnut? Väsymykseenkö? Stressiin? Olenko ihan kurja ihminen ja äiti? En halua olla pahantuulinen ja ärtyisä. Tahdon olla iloinen, positiivinen, pirteä ja ihana äiti. Sellainen, jota lapset muistelevat sitten aikuisena lämmöllä, että äidin kanssa oli niin kivaa ja se keksi aina kivoja juttuja.

Hmh. Oliskohan tässä pienen pohdiskelun paikka.

Elä elämäsi hymyillen, hymyile läpi kyynelten.