Sen kokoinen tyttö asuu meillä.

Tänään hän täyttää, tarkalleen illalla klo 23.15, viisi vuotta. Jo viisi! Vastahan pötkötin uupuneena leikkaussalin pedillä vihreä sermi silmieni edessä, tuntien etäisiä ravisteluja ja kuunnellen litisevää, märkää ääntä - ja vihdoin lääkärin sanoja: "No niin, sieltä sitä tullaan... kumpikos... Tyttö tuli! Onneksi olkoon!" Olisin voinut itkeä onnesta ja huojennuksesta sillä sekuntilla, aamukuudesta saakka supistuskivuissa räytyneenä ja varmana, että hengissä en selviä niistä kivuista, etten enää kestä, ettei vauva selviä. Tyttö punnittiin ja mitattiin (3365 / 49) ja sain hänet pieneksi hetkeksi viereeni, lyttynenäisen, kinaisen, punaisen ryppynaaman. Sitten minua alettiinkin kursia kokoon, ja neiti pääsi kätilön turvallisilla käsivarsilla matkaten osastolle, malttamattomana odottelevan iskän luo - iskä ei päässyt mukaan leikkaussaliin, koska kyseessä oli kiireellinen sektio.

Pari tuntia myöhemmin pääsin minäkin sänkyni kanssa perään, jalkani eivät kyllä vielä liikkuneet eivätkä tunteneet mitään, mutta eipä sen ollut väliäkään, en olisi kyennyt pedistä nousemaan kuitenkaan. Hetken ehdin köllötellä yksin isossa neljän hengen huoneessa ihmetellen että mitäs nyt, sitten kävi ovi, ja sieltä uunituore, silminnähden ylpeä iskä työnsi vauvaa kärrysängyssään. Ensimmäiset sanat iskän suusta olivat "On se niin suloinen." Ja olihan se. Sievä kuin pieni keiju, ryppyineen kaikkineen.

Isosisko on ollut koko ikänsä oikeastaan aika lailla iskän tyttö. Liekö erityinen suhde heidän välilleen syntynyt jo sairaalassa - raskausdiabeteksen vuoksi vauva tarvitsi lisämaitoa, ja sillä välin kun minä vielä pötköttelin heräämössä, oli iskä saanut tarjoilla tyttärelleen ensimmäisen maitoaterian pullosta. Onpa tuo siitä vieläkin hiukan polleata.

Olin synnytyksen jälkeen pari päivää todella kipeä, joten sain sängystä seurata kun vauvaa tuotiin ja taas vietiin. Jopa vain kääntääkseni kylkeä minun oli soitettava kellolla hoitaja apuun. Imetyksen alkuun pääsin sektiota seuraavana aamuna, ja tytöltä se sujui heti kuin vanhalta tekijältä - vaikka maito toden teolla nousikin vasta viidentenä päivänä.

Öisin kuuntelin ulkoa maaliskuisesta metsästä kantautunutta huuhkajan huhuilua, katselin viereeni tuotua vastasyntynyttä (miten hän olikaan isänsä näköinen!) ja mietin, miten tulemme pärjäämään. Onko minusta äidiksi? Miksi en kokenut mitään suurta, ihmeellistä onnen tunnetta, vaikka
vauva olikin kovasti toivottu ja niin pikkuinen, ihana? Miksei minusta tuntunut yhtään millään lailla taianomaiselta?

Kotiin pääsimme viikon kuluttua, pystyin vaivoin kävelemään, mutta omaan - joskin varpajaisten jäljiltä siivottomaan - kotiin oli silti ihana tulla. Ja sangen kummallista myös. Meitä olikin yhtäkkiä kolme. Riisuin tytön talvitamineistaan (sinä päivänä satoi räntää), laskin tuon pienen avuttoman rääpäleen parisänkymme päälle, ja silloin se tuli. Se tunne oikein hyökyi jostakin siinä katsellessamme miehen kanssa tuota pikkuista ihmettä - minä olen Äiti. Äiti.

Enää ei voitu tehdä, mitä päähän pälkähti, mennä ja tulla miten haluttiin, meillä oli tyttö. Pieni, tuhiseva, itkevä, vaativa nyytti, jonka kanssa valvottiin öitä. Heiveröinen olento, joka sai minut ymmärtämään, että oman lapsensa puolesta todellakin suostuisi vaikka kuolemaan. Epäröimättä.

Nyt katson tytön pitkiä sääriä, kuuntelen hänen mukaansatempaavaa selitystään päivän tapahtumista, ja mietin, mitä me olemmekaan saaneet. Yli metrin verran suloista tyttöenergiaa, ehtymätöntä tiedonhalua, herkkyttä ja omaa tahtoa. Meidän rakas, korvaamaton tyttömme.