Kappas, sitä on ollut blogin pito pikkuisen retuperällä taas viime päivinä. Ihan melkein epäilyttää, että minäkin omistan sen e:llä alkavan jutun, josta olen joskus kuullut huhuttavan.
 
Ei vaan, töissä on pidellyt hoppua, pääsiäinen oli yhtä sutinaa ja nyt olen taas vaihteeksi iltaisin keskenäni kera lasten. Eli ei paljon tietokoneen ääreen kotona kerkiä.

Nyt lapsoset ovat unten mailla, tiskikone hyrskyttää, roskis on viety ja lattialle raivattu tilaa kulkea, eli lelut sullottu koreihinsa. Ihana illan vapaahetki on koittanut. Ah.

Miehen kanssa ei juuri muusta nykyään puhutakaan, kuin asunnoista ja taloista ja niitten hinnoista ja rakentamisesta sekä remppaamisesta, siis silloin, kun satutaan olemaan yhtä aikaa kotona. Kaikki vaihtoehdot on pähkätty, eikä suoraan sanoen rakentaminenkaan ala hullummalta kuulostaa. Ottaen huomioon, että 70-luvun taloista, joissa on putki- sekä ikkunaremppa edessä, puhumattakaan keittiöstä ja kylpyhuoneesta, sekä pintaremontista, pyydetään likipitäen samaa kuin mitä uuden pykääminen tulisi maksamaan, niin se ei kuulosta lainkaan pöhkömmältä. Mene ja tiedä sitten. Mutta jotakin tässä lähimmän kahden vuoden aikana asialle pitää tapahtua; tai jos raksalle ryhdytään, niin se päätös pitäisi tehdä jo tässä lähimmän puolen vuoden sisään. Että talopakettejako tässä nyt pitää alkaa läpi kahlata ja vertailla...  lääh puuh. Niin ja, kai sille pytingille pitää tonttikin olla. Luulisin.

Isosisko sai uuteen, eli serkun vanhaan, 16" fillariinsa apupyörät tänään ja voi sitä onnen määrää. Neidin mielestä se jo kolhiintunut ja hiukan rämisevä keltainen pyörävanhus on "tosi hieno ja ihana" ja sitä on nyt onnellisten huokausten säestyksellä kehuttu meillä koko ilta. Polkeminenkin sujuu suhteellisen hyvin, jopa näin talven jälkeen, mitä nyt jarruttamisesta ei tytöllä ole hajuakaan. Treenausta vaan siis. Pikkuveli peri puolestaan siskon 12" pyörän, ja sanonpa että siinä sitä on työmaata. Täytynee kaivaa poitsun polkutraktori esiin, kunhan takapihan laudoitetulta terassilta lumet sulaa, saa harjoitella sillä ensi alkuun että mitä "polkeminen" tarkoittaa. Jos sitten vaikka onnistuisi fillarointikin paremmin.

Meille on muuttanut viime aikoina kolme - ei, vaan neljä, sangen kummallisnimistä näkymätöntä kaveria. He ovat Häpsi, Hällätoissi, Häpiti ja Hööpi. Älkää minulta kysykö! Minkä sitä lapsi mielikuvitustuttaviensa nimille mahtaa!  *pyörittelee silmiään*. Ja se, mikä tässä on kummallista,  joku näistä neljästä tyypistä on nykyään aina syyllinen, kun Pikkuveli on saanut aikaan jotain pahennusta. Häpsi ja Hällätoissi esim. tyhjensivät eilen likapyykkikorin sisällön puhtaitten pyykkien koriin, valeltuaan sitä ennen keittiön pöydän ja yhden tuolin yltä päältä jugurttiin. Painuisi koko H-kansa sinne mistä tulikin, kun niin kurittomia ovat. Ihan kuin ei tässä olisi työmaata noitten kahden näkyvänkin paimennettavan kanssa... 
(Oikeasti tahtoisin kyllä tietää, mistä niille nuo nimet on siunaantuneet.Tai ehkä sittenkään en edes tahdo tietää.)

Nyt taidan ottaa kevyttä iltapalaa ja jos sitten vaipuisi petiin.  Huomenna pitää töissäkin kököttää puoli kuuteen saakka, plääh. Sekä lasten päiväkodissa. Tiedossa siis väsynyt ilta ja yhtä kitinää sekä tappelua. Ne ei oikeasti osaa olla minuuttiakaan tappelematta, jos ovat samassa tilassa... tai osaavat, mutta harvinaista se on. Lisäksi Pikkuveli tulee edelleenkin joka ikinen yö äitin viereen. Yhtenä iltana asiasta keskustellessamme se ilmoitti tyynen rauhallisena, että "äitin petissä on minun pesä". Mikäpä siinä sitten. Kunhan Häpiti ja kumppanit pysyvät loitolla.