Ihana rauha ja hiljaisuus!

Tuossa kahdeksan - kaksitoista vuotta sitten rauha ja hiljaisuus perjantai-iltana oli ehkä pahinta, mitä tiesi. Koska sehän tarkoitti, että joutui kökkimään kotonaan vailla mitään aktiviteettia saati baarireissuja. Näin sitä vaan arvostukset muuttuu elämäntilanteitten myötä.

Nytkin mun itse asiassa pitäisi puunata keittiötä, siellä näyttää suunnilleen sellaiselta kuin hirmumyrsky Andrew ja mannerlaattojen siirrokset olisivat mellastaneet kilpaa. Perunamuussikin paloi pohjaan, pentele, eikä se levy ehtinyt olla täysillä kuin korkeintaan kaksi minuuttia ennenkuin älysin, että hupsis. Jos jotakin inhoan, niin pohjaan palaneen kattilan jynssäystä! Mutta täytyy sitäkin tässä elämänsä varrella silloin tällöin harrastaa. Kuten paljon muutakin, mistä ei niin pidä - esim. juurihoidossa käymistä, lattiakaivon putsaamista (yöks), kastematojen seassa kävelyä sateen jälkeen tai vaikka suoritetilaston keruuta töissä. Mikään noista ei erityisemmin nappaa. Yhh.

Töistä tulikin mieleen (hei haloo, kuka järkevä ajattelee töitä perjantai-iltana... noooh, kunhan ei tule tavaksi), että se mun mahdoton pöytäyhtälöni oli todellakin mahdoton. Sitä osoittaa se, että pomo lupasi minulle uuden työpöydän! Ihka uutukaisen! Vaikka motkotti tänään kun sain kulumaan 90 € joulukoristeostoksiin...  no hei haloo, jos pitää ostaa kaikki aiheeseen liittyvä tilpehööri aina joulukuusen jalasta  ikkunakynttelikköihin saakka, niin ei se nyt ilmaista ole. Tosin se pomon paha tuuli kyllä lauhtui, kun sille selveni, etten ollut törsännyt mitään turhuutta, ja itsepähän käski hankkia "kaikkea mitä tarvii" ja päästi minut sinne kauppaan.

Karmeata muuten, sunnuntaina pätkähtää mulle taasen vuosi ikää lisää. Luoja. Sitä tietää olevansa ei-niin-teini enää, kun täytyy oikeasti laskea, että montakos vuotta minä jo olenkaan, kun sotamiehet alkaa näyttää pikkupojilta, eikä 50 vuotta tunnu ollenkaan ikäloppu-iältä...  no, eipä tässä kukaan meistä nuoremmaksi muutu. Sepä se onkin se elämän ohjenuora, että pitää älytä elävänsä vain kerran (ömmm... ehkä, voiko siitä loppujen lopuksi varma olla kun eikös ne hindutkin inkarnoidu, vai ketkä ne oli ja mitä ne nyt tekikään) ja ottaa siitä ainokaisestaan kaikki irti sen sijaan että rypee jossakin itsesäälin alhossa. Joo. Jos minäkin nyt saisin parikymppisen minäni takaisin, niin kyllä nauttisin siitä hoikkuudesta ja notkeudesta ja rypyttömyydestä aivan eri tavalla. Vaan ei sitä silloin osannut sillä lailla ottaa. Sitä murehti jotain olematonta sentin läskimakkaraansa tai tukkaa, joka ei pysynyt juuri niin kuin halusi. Ja luultavasti koska viiskymppisenä pohdin jotakin aivan samaa liittyen tähän nyt meneillään olevaan ikään...   yritän olla viisaampi. Mie olen hemmetti soikoon loppujen lopuksi aika ihana, ihan tälläisenä kuin olen. Täydellinen - en todellakaan, kaikkea muuta, mutta minä olen MINÄ ja se riittää. Ja ottaen huomioon lähtökohdat, joista olen jaloilleni pinnistänyt, ei mun elämä ole sujunut yhtään hullummin. Paremminkin voisi toki olla - vaan myös paljon kehnommin.

Nyt taidan nauttia hetken tästä hiljaisuudesta, siitä että saan olla ihan yksin (Mies on töissä ja saapunee kotiin puoliltaöin) - joskus sitä kaipaa tätäkin, ihan vaan oman itsensä seuraa.