Pikkuveli on ilmeisesti saavuttanut jonkinlaisen testaanpa äitiä -iän. Great. Herra pullikoi vastaan aivan joka tilanteessa, tekee kaikkea sitä, minkä varsin hyvin tietää olevan kiellettyä, räyhää, potkii ja hakkaa nyrkeillä.

Laitoin muksut päiväunille tuossa 13 maissa - vaan eihän meidän touhutoope noin vaan suostunut nukkumaan käymään, vaikka oli niin väsynyt että silmät seisoi päässä. E-hei. Piti räkättää ja hihkua ja loikkia sängystä pois ja käydä kurkkimassa Isosiskoa oven raosta ja sun vaikka mitä. Kävin varmasti liki kymmenkunta kertaa komentamassa yltyvällä paatoksella, että: HILJAA. SUU SUPPUUN. PÄÄ TYYNYYN JA NUKKUMAAN. EIKÄ SIELTÄ SÄNGYSTÄ SITTEN LÄHDETÄ MIHINKÄÄN. Aivan turhaan. Ei mitään vaikutusta. No, minä nyt kuitenkin satun olemaan sitä mieltä, että meistä kahdesta se ei ole tuo 2-vuotias osapuoli, joka määrää kaapin paikan, joten lopulta jäin passiin pojan oven taakse, ja kun kuulin askelten hipsuttavan poispäin sängystä, olin salamana viemässä häiskää takaisin peiton alle. Tämä taktiikka toimi kuin toimikin! Lopulta ukkeli oli niin uuvahtanut, ettei enää jaksanut lähteä litomaan petistä, ja nyt nukkuu suloisena kuin pieni murmeli. (Kyllä se onkin suloinen nukkuessaan! Vielä vähän niinkuin vauva...)

Isäänsä se kyllä tottelee jo ensimmäisestä karjahduksesta. Epistä.

Isosiskon silmä alkaa olla kunnossa, ei enää punoita eikä ole turvonnut. Hyvä niin, koska huomenna meitä kutsuu taas arkinen aherrus.

Ikäväkseni joudun toteamaan, että eilen uhoamastani listasta siitä kaikesta mitä aion tehdä, joudun tinkimään takapihan osalta. Se on tuo selkäpirulainen taas ruvennut temppuilemaan. Aamulla en meinannut sängystä pois päästä, ja ketorinin voimalla tässä nytkin päkistellään. Kunhan ei keksi yltyä ihan mahdottomaksi, sittenhän tässä pulassa ollaan. Joten parempi siis, että unohdan sen haravoinnin ihan suosiolla. Sitäpaitsi jokasyksyinen roskalava puutarhajätteille on tulossa talon pihaan vasta ensi viikolla, joten eihän siinä vielä oikeastaan järkeä olisikaan.