Isosisko sanoi eilen: "Otetaan meille hamsteri."

Kysyin, mitä me sellaisella hamsterilla, johon tyttö vastasi :"No, laitetaan se juoksupyörään!"

Sanoin, ettei meille nyt kuitenkaan oteta hamsteria, jolloin vaihtoehdot jatkuivat: "No, otetaan sitten marsu!", "Ai, no sitten otetaan mursu!", "No, entäs koira?", "Kani?", "Hiiri?" ja hännänhuippuna "No, kyllä me sitten varmasti otetaan vauva!"

Ei muuten oteta sitä vauvaakaan. Ja mummolan kissat saavat toimittaa lemmikin virkaa.

Sinänsä mä olen hyvin eläinrakas, ja tykkään kaikenlaisista karvaisista otuksista. Mutta tuo lemmikkiasia on hiukan kaksipiippuinen juttu. Onhan se eläin ihana, itse jos eläimen ottaisin, niin meille tulisi kissa. Siinä on vaan se kolikon kääntöpuolikin, eli ei se lemmikki hoitamatta elä, sen sotkuja täytyy jaksaa jonkun siivota ja muutenkin sitä huoltaa, ja sitten se joku päivä kuolee. Ja koska olen niin eläinrakas kuin olen, haluan tietoisesti välttyä siltä surulta ja ikävältä.

Ehkä sitten, kun Isosisko on sen ikäinen että hoitaa hamsterinsa / marsunsa  / kaninsa / gerbiilinsä / minkä ikinä haluaakaan itse, niin kyllähän sitä harkita voi. Tosin pahaa pelkään, että kukahan sen alkuhuuman laannuttua se pääasiallinen hoitaja onkaan...  Miksiköhän muuten, ainakin mun tuntemissani, koiraperheissä huonolla ilmalla se on aina perheen äiti, joka ulkoiluttaa koiran?

Ja miksi, jos perheessä on kaksi autoa, niin isäntä ajaa sillä komeammalla ja isommalla, ja perheen äiti kitkuttaa lasten ja ostosten kanssa vanhemmalla (ja turvattomammalla) kauppakassilla? Tai jos taloudessa on kaksi televisiota, niin kuinka ollakaan emäntä saa tyytyä tiiramaan ohjelmiaan siitä makkarin nurkkaan ahdetusta, postimerkin kokoisesta kakkosteeveestä.  Kummallista, mutta totta.

Eilen talsiessani työpäivän jälkeen umpiväsyneenä valvotun yön ansiosta kohti päiväkotia, tuumailin mielessäni että kyllä meidän perhe toden totta on täysi. Niin ihania kuin nuo muksut ovatkin nyt pienenä, enkä päivääkään vaihtaisi pois (niitä valvottuja öitä voisin kyllä vaihtaakin), on se kuitenkin ihana ajatus että elämä jatkuu ja pikkuhiljaa päästään tästäkin vaiheesta eteenpäin. Että nämä vuodet, kun lapset ovat pieniä, ja kaikki täytyy rytmittää heidän päiväohjelmansa mukaan, loppuvat joskus. Että vielä joskus mulla on aikaa ja vapautta vaikka aloittaa uusi harrastus tai opiskelu tai mitä ikinä. Olisihan se mahdollista tietysti nytkin, mutta koska käyn töissä, niin haluan vapaa-ajasta omistaa lapsille ja heidän kanssaan olemiselle niin paljon kuin suinkin.