Se talvi siis.

Tuota ulkona vallitsevaa pimeyttä, harmautta, mustuutta, märkyyttä ja kurjuutta kukaan jaksa. Minä ainakaan. Aamulla kun herää, on pimeää. Kun lähtee töihin, on pimeää. Sisällä on koko päivän pimeää, siis jos ei valot ole päällä. Kun pääsee töistä, on pimeää. Kotiin mennessä on pimeää. Yhtä kaikki - pelkkää pimeää. (Mistä tuli mieleen - on se hyvä, ettei tässä pelkää pimeää. Hih.)

Lisäksi mulle myönnetään kohta epäilemättä universumin laiskimman blogin päivittäjän arvonimi! Sitä kannattaa kuulkaa tavoitella! Tosin nyt se taisi mennä pipariksi kun äidyin oikein kirjoittamaan. No, mitäs me pienistä. Ei ne pienetkään meistä.

Pimeydessä on kyllä muutama kiistaton hyväkin puoli. Ensinnäkin: pöly ei näy. Paitsi ehkä ne jättiläisimmiksi kasvaneet villakoirat, mutta noin muuten. Lisäksi: likaiset ikkunatkaan eivät näy. Ne kun jäivät jostain syystä hiukan huonolle pesulle tuossa kesemmällä...  Sitäpaitsi, ylipäänsä mikään ei juuri näy, joten on aivan yksi ja sama, minkä näköisenä tuolla harmaudessa kulkee. Ei se ketään kuitenkaan kiinnosta pätkän vertaa. Ja se taas on oikein hyvä homma, koska intouduin saksimaan itse otsakuontaloani uuteen uskoon. Eiköhän se kevääseen mennessä ole palautunut ennalleen...