Jos joku tietää, miten 200 cm leveä pöytä saadaan asetettua 200 cm leveään huoneeseen poikittain niin, että siitä mahtuu kuitenkin kävelemään ohi, kertokoon heti (käsky).

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Sellainen vaatimaton knoppitehtävä olisi minulla nyt. Ja sitä pohtiessa on hyvä hiukan päivittää blogia. Ja tuijottaa ikkunasta ulos epätoivon vallassa – ei, tuo lumi ei saa sulaa pois! Eijeijei. Mie tahdon valkoista hankea ja pientä pakkasta, en sitä ällöä kuraloskaräntää, jota tunkee sisälle 3 kg joka ulkoilun jälkeen.  Vaan vettähän siellä sataa. Piru vieköön.

Muutenkin on ihan mälsä päivä. Ja sitä paitsi bad hair day. Tämä tylsä kuontalo ei pysy mitenkään, vaikka sen kanssa kuinka tappelisi – onneksi sitä ei tarvi itse katsella.  Kaiken kukkuraksi jouduin törsäämään 6,50 €, kun yksi tuttava kauppasi lapsensa puolesta niitä keksejä, joita kaikki koululuokat ynnä muut seurat myy niissä muovirasioissa, enkä kehdannut olla ostamattakaan. Että mulla on nyt iso boksi Isoisän suosikkeja täällä, mums mums vaan. Toivottavasti ovat edes hyviä. Taidan säästää ne jouluksi, tosin tokkopa niitä kukaan silloinkaan syö kun on niin paljon kaikkea muutakin syömistä… 

Syöminen sinänsä on kyllä kivaa. Ja ruoka on hyvää.

*****

Ollaan yritetty opettaa Pikkuveljelle värejä, se kun kutsui ennen kaikkia värejä ”siniseksi”. Eilen sitten kädestä pitäen näytin herralle, että tämä on punainen, ja tämä keltainen, ja tuo on sitten sininen. Vähän aikaa poika sen muisti, kunnes…  nyt se kysyy jokaista väriä, että ”Mikä sininen tää on?”. Auts!

Isosisko elää nyt jonkunlaista prinsessavaihetta (vaikka veikin tänään päiväkodin lelupäivään monsteriauton). Se piirtelee linnoja ja prinsessoja, ja joka kuvassa on aina ”paha noita joka taikoo sille prinsessalle pahaa”.  Lisäksi neiti esittää kaikenlaisia rakkausaiheisia lausahduksia, tyyliin : ”Milloin sinä aloit rakastaa iskää?”, ”Kyllä sinun pitää sitten muistaa, että iskää pitää rakastaa joka ikinen päivä!” (ja iskän naama loistaa sohvan pohjalla tässä kohdin).  Veikeitä nuo neljävuotiaat…  Yhtenä päivänä se kysyi :”Miksi päiväkodissa on niin helppoja tehtäviä? Tai onhan ne niille muille vaikeita, mutta kun minulle ne on niin helppoja.”  :) Mikähän lapsinero meillä lienee… fiksu tyttöhän se kyllä on (äitiinsä tullut) (heh heh), ei sen puoleen. Ja sitäpaitsi olen varsin kiitollinen, ettei neiti ole ihan joka asiassa tullut äitiinsä; vaikuttaa ainakin toistaiseksi olevan varsin ketterä ja notkea, toisin kuin minä sahapukki, ja sillä on luonnostaan tummat ripset ja kulmatkin! Minulla kun niitä ei ole ollenkaan, jos en erikseen esiin loihdi. Olis kyllä mukavaa olla sellainen "meikkaamatta freesi ja kaunis" -tyyppi, vaan ei. Ehhei. Hyvä kun postilaatikolle (pimeässä ja huppu päässä) uskaltaudun luonnontilassa ilman että aidanseipäät tukehtuu nauruunsa.

Jasso, kai se olis ruvettava miettimään tuota minun pikku ongelmaani tämän pöydän suhteen. Hmm. HMMM. Saihan ne sen Apollo 13:kin takaisin maahan kaikista pyöreistä rei'istä ja nelikulmaisista palikoista huolimatta, joten on se nyt kumma, jos en minä yhtä pöytää saa sovitettua yhteen huoneeseen.