Nyt tuli kuulkaa kiire. Soittivat keittiöfirmasta, että meidän uusi keittiö saapuu ensi tiistaina aamupäivällä (kukahan sen sitten ottaa vastaan, minä ja mies kun ollaan kumpikin silloin töissä). Eihän siinä mitään, autotallissa - tai siis siinä rakennuksessa, jonka pitäisi olla autotalli, mutta joka tällä hetkellä pullistelee lattiasta kattoon sekalaista roinaa ja romua - on (tai siis olisi, jos joku reipas siivoaisi) kyllä tilaa niille kaapistoille, sinne vaan säilytykseen. Vaan eihän tämä nyt niin helppoa ole! Hah! Kettiöfirman asentajalla on ensi viikon keskiviikkona ja torstaina aikaa tulla meille, muutoin homma siirtyy peräti neljän viikon päähän. Ja sehän nyt ei tule kuuloonkaan. 

Siispä meillä on ensi tiistai-iltaan saakka (ja aloittamaan ei ehdi tod. vielä tänään, eikä huomennakaan, koska meillä on jos ja vaikka mitä muuta pakollista ohjelmaa, jota ei voi siirtää) aikaa purkaa vanha keittiö, väsätä pohja uudelle keittiölle maaleineen, sähköineen ja putkineen (tunteeko kukaan halpaa ja pätevää putkimiestä? Joka haluaa työskennellä viikonloppuna? Ja öisin?) sekä rakentaa pätkä uutta seinää. Paha niitä kaappeja on ilmaan ripustaa. Eihän siinä nyt muuten mitään, mutta nyt jos koskaan olisi tilausta kloonauskoneelle! En minä ainakaan muuten osaa keksiä, että miten kummassa voimme olla yhtä aikaa töissä (mies on siellä viikonloppunakin) sekä ahkeroimassa kyökin parissa. Ai niin. Yöt! 

Kuistirempasta selvittiin jotenkin ihmeen kaupalla, vaikka lapset olivat kotona... nyt olisi samanmoinen rykäisy edessä taas. Se se vasta on haastavaa pyörittää lasten arkea samalla kun vääntää remonttia, en kyllä suosittele kenellekään. Saati lasten arkea ilman keittiötä? Jip-pii.

No, koska selviydyin hengissä siitä taannoisesta muuttopakkaamisesta, niin minähän selviydyn mistä vain. Tai niin ainakin kovasti silloin uhosin. Sanasta naista...