Viikonloppuna se sitten tapahtui. Pikkuveljen rakkaat, ah niin rakkaat, tutit (4 kpl) laitettiin lauantaiaamuna minigrip-pussiin ja poika itse kiikutti ne pihalle. Sitten lähdettiin leikkipuistoon, ja takaisin tultua  - ooooh, oravan vauvojen äiti oli käynyt hakemassa tutit! Voi kummastusta! Asia oli Pikkuveljen mielestäkin mitä riemastuttavin, aina siihen saakka kunnes piti käydä nukkumaan. Eihän sitä nyt voi odottaa, että jos ihminen on koko pienen elämänsä ajan tottunut nukahtamaan tutti suussaan, se ykskaks sujuisi ilman tuttia ihan noin vain. E-hei. Enkä sellaista kuvitellutkaan.

Lauantain päikkärit meni siis aivan persiilleen, la-su välinen yö sujui jotenkuten (aika huonosti) äitin kainalossa kitkuttaen. Sunnuntaiaamuna seurasi aivan suunnaton tuttiraivokohtaus, tai siis tutittomuusraivokohtaus. Onneksi sattuma puuttui peliin, ja lähetti ulkoillessamme lihavan, punaturkkisen oravan ihan viereen aidan päälle istua napottamaan! Sanoin Pikkuveljelle, että nyt se oravan vauvojen äiti tuli kiittämään sinua tuteista, ja poikahan röyhisteli rintaansa. Eikä enää sen koommin ole tutin perään huutanut. Tosin eilen nukkumaan mennessä vähän yritti, halusi taas äitin viereen ja pyöri ja hyöri...  kunnes lopulta nousi istumaan, tokaisi unenpöpperössä "Enee ukkuu.", ja taapersi pupu kainalossa omaan petiin.

Päiväkodin tädit olivat aamulla sitä mieltä, että kyllä se oravan vauva on nyt saanut sitten päiväkodin tutinkin. Ja hyvä niin, onhan se loogista, että tutti katoaa sitten yhtäaikaa käytöstä joka paikassa.

****

Muutoin viikonloppu oli ihan kiva, rentouttava. Lauantaina käytiin Mummolassa A maalla, ja siellä mummo leipoi pullaa ja rieskaa ja omenapiirakkaa, ja laittoi sen seitsemää sorttia uuniruokaa. Kylläpä oli illalla sitten hyvinsyönyt olo! Puuuh.

Maalla ollessa sitä tajusi, miten syksy nyt jo on! Metsän väri oli viikossa vaihtunut totaalisesti vihreästä oranssinruskeaksi. Hämärä hiipii illalla kuin varkain uskomattoman äkkiä. Ulkona tuoksuu kostea maa, mädänneet sienet, omenapuiden alla makaavat omenat, ja sellainen määrittelemätön kertakaikkinen syksyn ominainen haju. Joen vesi on muuttunut ihmeellisen läpinäkyväksi, lasimaiseksi.

Eilen vierailtiin mummolassa B, eli anoppilassa. Isosisko löhöili siellä uudenuutukaisessa (kalliissa) tv-tuolissa, ja huokaisi oikein sydämensä pohjasta: "Tämä se vasta on elämää!". Kyllä meitä nauratti!