No niinpä näkyy olevan! Älkää kysykö, en minä vaan tiedä, miten olen tämän onnistunut laiminlyömään jo ties kuinka monta viikkoa. Ehkäpä mulla on kuin onkin se e:llä alkava juttu ihan oikeasti?!

Mitään maata mullistavaa, siis sellaista mitään isoa, ei ole tässä välissä kaiketi tapahtunut. Joten mitäs minä tänne raportoimaan kaikista kyljen kääntämisistä sun muusta jänskästä. Ei vaan, joskus kun kirjoitusvire on hukassa, se todella on sitä. Näinköhän on taas palailemaan päin?

Pikkuveli oppi lauantaina polkemaan pyörällä! Turhaan siis kesällä jo heitin kaiken toivoni kankkulan kaivoon ja olin vakaasti sitä mieltä, että poika ei opi sitä taitoa koskaan. Se kun ei edes suostunut istumaan hienon 12" fillarinsa satulaan, ja Isosiskon sanoin "sillä nyt ei oo polkemisesta kuule hajuakaan" (tyttö kuvaili veljensä fillarointitaitoa mummolle noin). Vaan mitä vielä. Poikapa oli ilmeisesti pantannut taitojaan jonkun vakan alla (vai mikä se paikka nyt on, missä sitä kynttilää pidetään), ja alkoi lauantaina polkea sitkuttaa niin vimmatusti pitkin meidän kotiraittia, että! Ja sen koommin ei ole iltaisin muuta tehnytkään. Eilen sai äitikin jo hikiliikuntaa, herra kun polkee ihan hillitöntä vauhtia, että juosta täytyy jos meinaa rinnalla pysyä - ja pakko on, koska jarruttamisen jalo taito on erittäin hukassa toistaiseksi...

Isosiskon elämän suurimmat asiat tällä hetkellä lienevät uusi, ikioma kirjoituspöytä, vesivärit, liidut ja hetkenä minä hyvänsä irtoava alahammas.

Jaahas, koska lyhyestä polkka kaunis, niin laitanpa tämän menemään ja jatkan työntekoa. Minkäs sitä ahkera ihminen luonnolleen voi...