Apua. Vaivaako teitä koskaan tälläiset ajatukset? Siis että kun nyt istun tässä ihan kaikessa rauhassa ja tohisen töitten kanssa, niin tuosta noin vain, yhtäkkiä, pompsahtaa mieleen ajatus: "....laitoinkohan sen ulko-oven lukkoon aamulla?"....  työnnän ajatuksen pois päästä, kunnes ...."olikohan se kahvinkeitin pois päältä?".  Tai: "...suljinkohan pesukoneen vesihanan illalla?". Ja miksiköhän noita ei sitten tule aina? Toisina päivinä tulee, toisina ei ollenkaan.

Mitä lapsiin tulee, niitten kohdalla vasta olenkin etevä kehittämään kaikenlaisia mitä, jos... ja jos sittenkin - ajatelmia tyyliin "vahtiikohan se sijainen niitä siellä pihalla, ettei Pikkuveli karkaa?" tai "voikohan siihen hupparinnaruun kuristua?", tai "jos se kompastuu niihin kengännauhoihin ja halkaisee päänsä", tai "mitä jos joku hiippari nappaa sieltä nurkan takaa Pikkuveljen aidan yli mukaansa". Tosi realistisia kuvitelmia siis.

Mun siskolla on krooninen nolla-nolla-nolla-nolla -syndrooma. Sen pitää aina kotoa poistuessaan käydä moneen kertaan katsomassa, että hellan levyt on pois päältä, eikä se usko sitä jollei sano ääneen itselleen: "Nolla, nolla, nolla ja nolla."  Joskus sen on pitänyt ottaa silitysrauta lähtiessä mukaansa, että varmasti näkee sen olevan irti seinästä. No, okei, kyllä minäkin tsekkaan yhden ylimääräisen kerran, että se hella on pois päältä eikä mitään muutakaan jäänyt päälle vahingossa. (Tai hyvä on, joskus kaksikin kertaa.)

Yksi tuttavani nyrjäytti taannoin sormensa, kun palasi viidettä kertaa rynkyttämään asunnon ulko-ovea, että se on varmasti kunnolla kiinni.

Toinen siskoni oli ajanut eilen 20 ylimääräistä kilometriä autolla kun alkoi pohtia, että jos se pölyrätti kuitenkin jotenkin osui niihin lieden nappuloihin, ja se meni päälle...

Onhan näitä siis. Lisäksi mulla on hissikammo, tai paremminkin suljetun paikan kammo. Sekä matokammo. Joskus luin jostain huuhaa-opuksesta, että tuollaiset fobiat johtuvat siitä että on edellisessä elämässään kuollut kyseisellä tavalla...  mut on siis aivan varmaan haudattu elävältä! Kamalaa. Siellä pimeässä, ahtaassa, mullan kostean tunkkaisessa hajussa, hysteerisenä odottaen milloin happi loppuu, yrittäen saada käsiä ja jalkoja oikaistua, kuunnellen omaa raskasta hengitystään ja lierojen mönkimistä rapistellen arkun (tai minkä lie boksin) seinän takana... UUUH! Karsea ajatus! Vaihdanpa ajatusta heti.

****

No niin. Tänään on sitten päiväkodissa se odotettu valokuvaus. Luultavasti alkaa olla ohi jo. Sain kuin sainkin ne kaksi mallikelpoisen näköisiksi - Isosiskon saparoineen ja Pikkuveljen siistin tukkansa kanssa. Toivottavasti tulee kivat kuvat. Jotenkin vaan mieleen nousee Lassi ja Leevi -sarjakuvan Lassi, joka irvistelee valokuvauksessa... 

Muutoin valtakunnassa kaikki normaalilla sekavalla tolallaan. Vaan ei se mitään. Perjantai!