Kas niin, sitä ollaan taas aamussa ja keikutaan täällä konttorin rakkaalla tuolilla.

En mahda sille mitään, että joka marraskuussa mun päässä soi taukoamatta laulu, jossa mainitaan otsakkeen lause. Argh! En edes pidä siitä biisistä! Se on ihan yhtä synkkä kuin marraskuu. Tai no, siis, kai se siksi on tehtykin. Äh. Lisäksi mulle tulee tuosta mieleen ysiluokan TET-harjoittelujakso, jonka vietin parhaimman ystäväni kanssa urheilukentän toimistossa. Oli tosi mielenkiintoista. Lähinnä muistan sen, kun tallustettiin kilometrin matka koululle syömään ja takaisin, ja käytiin samalla ruokakaupassa karkkiostoksilla. Ja meikkiostoksilla tietysti kans. Sitä mustaa kajalia. Ilmeisesti silloin kyseinen kappale oli kuumaakin kuumempi listauutuus.

Olin eilen illalla tosi ahkera ynnä reipas, ja korjasin sieltä työkaverilta saamastani haalaripussista Isosiskolle yhdet remuamishaalarit käyttökuntoon. Tai korjasin ja korjasin... siis asettelin pari heijastinkolmiota taktisesti repeytymien päälle, ja vaihdoin yhden jalkalenksun. (Tosin tuohan on huippuluokan suoritus minulta, mitä tulee kaikkeen, mikä edes viittaa käsityön tekemiseen.) Tyttö lähti nyt aamulla kyseisissä haalareissa päiväkotiin, ja näytti olevan niihin oikein tyytyväinen.

Me nukuttiin lasten kanssa yöllä kuin tukit. Paitsi että tietysti heräsin tapani mukaan klo 5.55...  alkaa kohta kyllä mennä hermot tuohon kellonlukemaan! Ja lisäksi jätin yöksi liesituulettimen valon palamaan, kun eihän sitä tiedä jos joku murtovaraskopla oli just viime yönä päättänyt murtautua meille, tai tulla varastamaan meidän auton katoksesta keittiön ikkunan alta, tai, tai...  niin no, joka tapauksessa oli paljon mukavampaa kun kämppä ei ollut ihan umpipimeänä.

Taidanpa ryhtyä päivän askareisiin.

...etkö tiedä, voi yksinäisen miehen viedä maar-raaas-kuuuuu...