Kaikki varmaan tietää kertomattakin, että tuolla on KYLMÄ. No, kerroinpa sen näköjään silti. :D

Autorassukkakin oli aamulla niin jäässä, ettei vaihteet meinanneet päälle mennä, kytkin jumitti ja ohjaustehostin sanoi joka kerta rattia käännettäessä surkeasti knnniiiiirrrrrrrrkkkk. (Tosin Mies ajoi, enkä minä, mutta kuitenkin. Onneksi sentään päästiin lasten kanssa autokyydillä tänään.)

Isosisko teki eilen elämänsä huomion. Se tajusi, että "Pikkuveli tottelee minua, kun minä käsken!". Ja niinpä poika sai noudattaa siskon komentoja siinä määrin, että piti jo tyttöä muistuttaa ettei veljensä sentän mikään koira ole.

Tosin muistanpa itsekin hyppyyttäneeni omaa pikkusiskoani aikoinaan liiankin kanssa, ja rääkänneeni muutenkin. Kerrankin se oli tukehtua aivastuspulveriin, ja toisen kerran muistan sekoittaneeni maitoa ja vettä ja väitin sen olevan greippilimsaa.*tsih* Toinenhan alkoi innolla juomaan.  Se taitaa tuo pienimmäisen osa olla joskus vähän kurja. Toisaalta sitten taas huomaan itsekin sortuvani siihen, että pidän Pikkuveljeä ehkä pienempänä kuin mitä se on - koska se on meidän kuopus ja "vauva", niin että ehkä se hyvitys tulee sitten vanhempien taholta. Tosin mulla on pyrkimys ja tarkoitus olla lapsille niin tasapuolinen kuin vaan osaan.

Niin ja, kyllä mun sisko osasi tehdä jäynää takaisinpäinkin. Mun suurimman Dingo-faniuteni aikana saatoin ykskaks huomata, että jossakin niistä sadoista huoneen seinää koristaneista Dingon kuvista oli Neumannin naaman tilalle vaihdettu Jamppa Tuomisen tai Frederikin pää! Argh. Se se vasta oli häväistys ja valtaisa loukkaus!

Nyt aikuisena (sikäli kun minusta nyt sellaista on ikinä mukamas kasvanut) olen kiitollinen, että mulla on kaksi siskoa. Varsinkin tämän pikkusiskoni kanssa ollaan tosi läheiset - siskon puoleen voi aina kääntyä jos on joku huoli tai hätä, ja sille voi kertoa ihan mitä vain ilman pelkoa että juoruilee eteenpäin tai ottaa ja suuttuu. Jos siskoja ei olisi, niin kyllä mä olisin loppujen lopuksi aika yksin. Kavereita ja ystäviä toki on, mutta niillä on oma elämänsä joka johdattaa kenet mihinkin, enkä loppujen lopuksi luota ihan sataprosenttisesti heistä kehenkään ihan kaikissa asioissa. Varsinkin sitten, kun omasta isästä ja äidistä aika jättää, veikkaisin että sisarukset ovat kuitenkin tuki ja turva toisilleen (ja kenenkäs kanssa siitä perinnönjaosta riitelisi muuten? Öh, niin, minkä perinnön...).  Kovasti toivon, että meidän lapsetkin pysyisivät toisilleen läheisinä koko elämänsä.

Jahas, pitäisiköhän sitä käydä kumoamassa saavillinen kahvia kitusiinsa (jeps, Pikku Veli -show sai taas jatkoa viime yönä) ja ruveta tekemään jotain järkevää. On mulla sentään tänään kampaaja, jee!