Oi mikä rauha ja hiljaisuus. Lapset nukkuvat ja keittiössä tiskikone hyrskyttää. Tuosta hyrskytysäänestä pitääkin nauttia vielä kun voi - mulla on edessä tuskainen kuukausi, jolloin ei paljon muut hyrskytä kuin meikälikka ja tiskiharja. Apua. Kävi katsokaas niin, että tulevan kotimme entiset asukkaat veivät ihan luvan kanssa oman tiskikoneensa mennessään, ja mullahan oli tottakai tietenkin tarkoituksena hankkia uusi hetioitis tilalle. Vaan kun meille on tulossa keittiöremontti viikolla 32, ja keittiöfirmassa oli tarjolla tosihalpoja kodinkoneita, jotka oli olleet jossain messuilla mallikeittiöissä, niin sieltä oli ihan pakko sitten ostaa se tiskikone. Tai melkein sen jo sai lahjaksi. Mutta, (sitten tulee se mutta): meidän tulevan kotimme keittiön pöytätasot ovat vuodelta 1983, eli matalammat kuin nykystandardi, ja se uusi tiskikone ei mahdu sinne alle. Ei vaan mahdu. Huoks. No, pian on upouusi kiiltävä kyökki hyrräävine laitteineen...   kunhan tietysti ensin tässä selviydytään muutosta (ensi lauantaina!) ja siitä keittiöremontista jotakuinkin täyspäisinä. Eikä se tiskikone tule sitäpaitsi edes lattialle, vaan ylemmäs - tälläiselle selkävaivaiselle loistava ratkaisu.

Tässä taannoin kirjoitin lapsukaistemme omituisnimisistä mielikuvitusystävistä, jotka olivat siis Häpsi, Hällätoisi, Häpiti ja Hööpi. No eipä olisi pitänyt valittaa. Nuohan on sentään asialliset nimet. Pikkuveli on nyt kehittänyt virtuaalisankarin, jonka nimi on Leevi Kikkel. Juu! No en minäkään kestä! Mitähän seuraavaksi...   Tuossa päivänä eräänä se oli jo päiväkodissa kertoillut, kuinka meillä kotona katsotaan telkkarista tissikanavaa. Oli siinä äitillä selittelemistä, että öhöm, tuota, se on siis Disney-kanava... 

Mihinkähän me tuon pojan kanssa vielä joudutaankaan...  Tuleva opettajien kauhu? Ai niin, koska nykyään kirjoitan tänne niin laiskasti, en ole varmaan kertonut pojan 3-vuotisneuvolastakaan mitään. Heti neuvolan ovesta sisälle astuttuamme Pikkuveljen suu vetäytyi tiukkaan suppuun, eikä herra suostunut sanomaan yhtään ainoata sanaa saati tekemään ensimmäistäkään tehtävää. Terveydenhoitajan kysellessä näkötaulun kuvia poika tosin näytti silmät sikkurassa kieltä ja pöristi samalla niin, että sylki roiskui...  ainoastaan singotakseen seuraavassa hetkessä ovesta käytävään äiti kintereillään. Sen jälkeen se heittäytyi pöydän alle makaamaan, jotta varpaat vain näkyivät ja kiljui: "ÄITIIII tuo minun sandaaaaliiiiiit! Mennään poiiiiiisss!". Tähän neuvolan täti lakonisesti totesi pojan osaavan sentään puhua. Neuvolakorttiin tuli kommentti: "Päättäväinen. Liikkuu ketterästi." Jep. Ikinä en ole niin kovaa kenenkään siinä käytävällä nähnyt pinkovan.

Terveydenhoitajan kanssa päädyimme jokseenkin yksimielisesti siihen, että  3-vuotisneuvolakäyntiä yritetään uudestaan syksymmällä.

Nyt taidan uppoutua töllön tarjontaan. Jos sieltä nyt ylipäänsä jotain tulee. Siis muuta kuin sitä iänikuista potkupalloa. Tai ehkä pitäisi ihan vaan pohdiskella uusia kasvatusmetodeja yltiöpäisten miehenalkujen suhteen...  *huo-ka-us*.