...vaikkei lähde kiloni! Siis vautsi vau, mikä runo. Ei vaan, asiaan.

Mie en kokkaa enää ikinä mitään. Ja jos sanani syön, niin saa se kuuluisa mörökölli tulla. Koko tämän viikon olen väsyneenä töitten jälkeen vääntänyt ruokaa parhaan taitoni mukaan lapsille, sekä miehelle työevääksi seuraavaa päivää varten.

Maanantaina meillä syötiin viikonlopun jämistä tehtyä savulohisalaattia. Esikoinen: "Äiti, noi makaronit on kovia, ja mie inhoan herneitä". Pikkuveli: "En syö, tossa kalassa on kuitenkin ruotoja! No onpas!".

Tiistaina väänsin kanaa ja riisiä. Esikoinen: "Nää riisit on ihan oudon makusia. Yäk." Pikkuveli : "Mie äiti sitten in-ho-an tota kanaa."

Keskiviikkona oli makaronilaatikon vuoro. Esikoinen: "Mitä sie olet oikein laittanut tähän? Toi jauheliha maistuu tosi oudolta. Yäk." Pikkuveli: "Yäk, makaroonit on pahoja. Ja ketsuppi."

Eilen sitten päätin sisuuntuneena ja kyllästyneenä ainaiseen yököttelyyn tehdä tavanomaistakin suuremman rupeaman ja valmistin oikein muussia ja lihapullia, itse tehtyjä siis. Niistähän kaikki lapset tykkäävät. Esikoinen: "Noo, kyl mie tätä voin syödä...  mut joku noissa lihapullissa kyllä mättää! En tiiä mikä, mutta jotain outoa niissä kyllä on". Pikkuveli :"Mie inhoan tota muussia ja tota lihapullaa ja sit vielä tota salaattia. Yäk!".

Kyllä kannattaa raataa perheensä eteen, kun palaute on näin kannustavaa. Huoh. Saavat tänään järsiä vaikka näkkäriä.