Talvi meinaan. Eilisaamuna vielä ruoho viheriöi, eikä olisi voinut kuvitellakaan että töistä kotiuduttua pääsee tekemään ensimmäisiä lumitöitä. Vaan niin siinä kävi. Miten tämä lumen tulo yllättääkin joka vuosi, tuli se sitten loka- tahi joulukuussa. Tulikin sitten kiire kaivella lapsille esille kypäräpipoja, topparukkasia, villasukkia ynnä muuta talveen liittyvää rekvisiittaa. Onneksi meillä oli sentään kaikkea tarvittavaa kotona. Niin ja itsellekin tietysti - älysin aamulla, että kävelykengät eivät ehkä ole oikein sopivat -10 asteen pakkasessa. Ja käsineetkin on ihan kivat.

Pikkuveli oli jo innoissaan: "Jippii, junta! Äiti nyt tujee joujupukki!" Poika ei tahtonut millään uskoa, että vaikka kuinka on lunta, ei silti ole vielä joulu.

Eilen illalla eksyttiin marketissa leluhyllyn väliin, siinä kun oli lyhyin kassajono. Isosisko hoksasi, että hyllyssä on täsmälleen samoja leluja kuin kotiin tulleessa Suuressa Lelukirjassa, jota lapset pitävät tonttujen toimittamana lahjakuvastona. Hetken pohdittuaan tyttö tuli siihen tulokseen, että "Oikeesti tää on varmasti joulupukin varasto. Tää on vaan naamioitu leluhyllyksi!". Niinpä. Saas nähdä, kuinka pitkälle uskoa joulupukkiin riittää. Itse olin muistaakseni 6-vuotias, kun hoksasin yhteyden vintillä olleen salaperäisen kätkön, iskän huopanullien ja joulupukin välillä. Ei sitä raaski kuitenkaan mennä romuttamaan lapsen uskoa joulupukkiin kertomalla totuutta. Miehen siskon tyttö uskoi pukkiin vielä neljäsluokkalaisenakin, mikä on varmasti jo pohjasuoritus.

Meillä aikoinaan joulupukkina olikin sitäpaitsi meidän iskä. Ja melkoinen pukki olikin - pukeutuneena harmaaseen kolttuun sekä niihin nulleihin, resuinen parta, puinen iso sauva kädessä, kolisteli ja kilisteli lehmänkelloa eteisessä, avasi tuvan oven ja viskasi lahjaröykkiöt sisään häipyen samantien. Muistan pelänneeni joulupukkia ihan hirveästi, kerrankin vietin koko jouluaaton kuusen takana piilossa, vaikka pukki tuli meille vasta iltayhdeksän tienoolla (kun lehmät oli saatu yöpuulle). Toista se on meidän lasten tuntema pukki; joka vuosi sama, muuten ventovieras setä, punaisessa asussaan, jutustelee ja kyselee kuulumisia ja pyytää laulamaan. Sekä jos aikaa on, saattaa jakaa vielä lahjatkin.

Tänään on kuulemma illalla pakko mennä laskemaan liukurilla mäkeä - eilen kun ei ehditty ulkoilla lainkaan. Tosin illaksi on luvassa valtaisa lumimyrsky, mikäli Pekka Poutaa on uskominen, joten saapa nyt nähdä. Tai no, mehän kyllä ulkoillaan säällä kuin säällä, viis lumimyrskystä. Jokohan kuopukselta onnistuu mäenlasku, viime talvena se ei vielä osannut asettaa liukuria pyllyn alle. Laski kyllä, kun vaan joku ensin kävi auttamassa pojan liukurin kyytiin. Niin ja, missäs me sitäpaitsi lasketaan. Vanha koti kun sijaitsi rinteessä, ei mäkeä tarvinnut takapihaa kauempaa etsiä. Hmmh. No, kaippa sitä joku kumpare jostakin lähistöltä löytyy.

Esikoisella on hauska hymy nykyään - siltä puuttuu hammasrivistön keskeltä alhaalta kaksi vierekkäistä etuhammasta. Mä olen itse asiassa alkanut pikku hiljaa odotella, että milloin ne rautahampaat sieltä puhkeavat, johan tässä on mennyt monta viikkoa. No, kai ne sieltä tulossa on, mikäs ne maitohampaat muuten olisi pois irrottanut.

Lopuksi on ihan pakko kertoa, että mun huusholli-itsetuntoni sai aimo kohotuksen lauantaina. Tungin sämpylätaikinaan kaikkea mahdollista aamupuuron rippeistä ohrahiutaleisiin, ja lopputuloksena oli niin maistuvia sämpylöitä että: "Äiti nämä on parempia kuin päiväkodin ja mummolan sämpylät yhteensä!". Ehkä mulla on sittenkin vielä toivoa...