Kyllä on nyt napa täynnä. Työmaaruokalassa oli tänään kevyenä vaihtoehtona sienikeittoa, jaiks, joten oli sitten otettava oikein raskaimman kautta sitä sapuskaa. Eli pottua, jauhelihasoossia, salaattia ja marjarahkaa (huom. en ottanut leipää). Kaiken kukkuraksi sieltä sai ilmaisen vastaleivotun voisilmäpullan! Siis eihän kukaan tervejärkinen jätä ilmaista vastaleivottua pullaa syömättä!

Muuttuipas nämä farkut yllättävän kireiksi ykskaks. *burp*

***

Eilen illalla suihkussa rupesin pohtimaan lapsuusmuistoja.

Mun ihan eka selkeä, kokonainen, muisto on lokakuulta 1977, kun pikkusiskoni synnyttyä menimme iskän ja isosiskoni kanssa sairaalaalle katsomaan äitiä ja vauvaa. Muistan, että äidillä oli hassu ruskea kaapumainen puku (=sairaalaan aamutakki tietysti), ja äiti meni lasiseinän taakse ottamaan vauvan syliin ja näytti sitä meille. Siinä vieressä oli toinenkin perhe samalla asialla, ja nuori naisääni sanoi: "Kato mitkä pulloposket!", ja minä kummastelin, kun en mitään pulloa missään nähnyt. Olin tuolloin neljän vuoden ja kymmenen kuukauden ikäinen.

Toinen ihan selvä muisto liittyy samaan ajankohtaan; meillä ei ollut tuolloin kylpyhuonetta sisällä, vain ulkorakennuksessa oli sauna, ja niinpä minulle laitettiin keittiön lattialle ammeeseen kylpyvesi iltaisin. Muistan, miten silloin kun äiti oli hakemassa vauvaa, sain istua ja istua ja istua ammeessa lotraamassa vedellä niin kauan, että lopulta oli jo tosi kylmä, ja sittenkään ei kukaan tullut hakemaan pois.

Lisäksi mulla on hyvin hämärä muistikuva, että makaan kotona vanhempieni sängyn päällä selälläni  katsellen vastapäisellä seinällä tikittävää tummanruskeaa heilurikelloa. Kuvailin muistoni äidilleni tuossa taannoin, ja se mietti, että tuon on täytynyt tapahtua vuonna 1974, koska sittemmin taloon rakennettiin uusi siipi ja sänky siirrettiin sinne, ja se kello laitettiin vintille arkistoon tarpeettomana.

Lisäksi mulla on joitain katkonaisia muistikuvia äidinäidistä, joka kuoli hieman ennen pikkusiskoni syntymää syksyllä vuonna -77. (Kuulemma vuoden aikana ennen tai jälkeen skorpionivauvan syntymää joku suvusta kuolee. Huuuuuu.... Vähän karmaisevaa. ) Muistan, miltä mummilassa tuoksui, ja sen, miten hauskaa minusta oli kun mummi oli melkeinpä saman pituinen kuin minä (tosi pieni naisihminen onkin kyllä ollut, kuulemma). Ja sen muistan, että siellä sai joka käynnillä väliköisiä ja tervapipareita, eli mansikkavohveleita (niiden veroisia vohveleita ei muuten enää ole olemassakaan!) ja Domino-keksejä.

Noita juttuja kun mietin, niin tulipa mieleen, että mitä järkeä sitä on tuollaista parivuotiasta kiikuttaa pitkin poikin puuhamaita ja linnanmäkiä, kun eihän se muista niistä jälkeenpäin mitään kuitenkaan?

Ylipäänsäkin, kun ajattelee meidän nelivuotiasta Isosiskoa, se ei siis tule muistamaan aikuisena koko tähänastisesta elämästään juuri mitään, ehkä joitain pieniä katkelmia lukuunottamatta.

Jotenkin järjetöntä. Kauankohan muistot säilyy lapsen mielessä?

Isosisko on jo nyt ainakin unohtanut autuaasti entiset perhepäivähoitokaverinsa vuosilta 2002-2003, jotka olivat silloin niin tärkeitä, joidenkin luona kyläiltiin vapaa-ajallakin. Ei sille sano mitään niiden lapsien nimet enää. Eikä se muista sitä perhepäivähoitajaakaan, hän kun muutti pois paikkakunnalta, ettei olla edes törmätty. Ei se muista Pikkuveljenkään olleen koskaan vauva, tai sitä, että äitillä on ollut iso raskausmaha.

Kai sitä kuitenkin noina lapsen ensimmäisinä vuosina syntyy se perusta koko elämälle, vaikkei niistä ajoista mitään muistakaan.

***

Mietinpä tässä, rohkenisiko sitä tänään vielä uida pulahtamaan. Hmmm. Ollaan menossa iltakylään Mummolaan, ja säähän nyt kyllä on kuin morsian...  vaan se vesi on kuulemma 16½ -asteista. Olen mää kyllä kylmemmässäkin uinut. Perskules.