Jaa-a, näinköhän sitä uskaltaa niitä eilen hehkuttamiani pöksyjä sovittaakaan - tuli tänään syötyä isäni eli lasten ukin syntymäpäivillä vallan liikaa suussasulavaa voileipäkakkua... Mutku. Siis mutta kun, se oli niin hyvää! No, mie lupaan ahkeroida keittiörempassa sitten aamusta iltaan ja vaikka illasta aamuunkin, niin eiköhän pari kakkupalaa siinä tohinassa sula.

Mulla oli tänään peräti hame päällä. Tämä on kertomisen arvoinen asia, sillä minä en ole hame- saati varsinkaan mekkoihmisiä. Mie tykkään caprihousuista (sori Elma! Muistissa on sun caprihousukammosi! Tosin nyt en jaksa etsiä ko. polkkausta linkittääkseni sen tähän. Laiskimus minä.), ja ne sitäpaitsi jopa jotenkin sopivat mulle - mulla on kai sen verran omituinen ruumiinrakenne. Tai jotain. No, oli miten oli, satuin tuossa männä viikolla löytämään halpiskaupasta 8 euron salsahameen, sekä vieläpä siihen sopivan puseron, sellaisen avokaula-aukkoisen, 5 eurolla, ja näissä vermeissä aion edustaa myös toisen vaarin päivillä ylihuomenna. Jep, elämä on yhtä juhlaa. Tosin pukeuduttuani uuteen salsahameeseeni tokaisi Pikkuveli: "Ei äitit pidä mekkoja!" Ehkä mun pitäisi tosiaan yrittää vähän useamminkin moinen vaatekappale kiskoa päälleni... Joskus sinkkuaikoina sitä kyllä tuli heiluttua postimerkin kokoisessa minihameessa pitkin baaritiskejä, mutta kun ei nämä nykyiset puolijoukkueteltat sillä lailla ole yhtä hemaisevia.

Lasten nelituntinen päivä uudessa päiväkodissa oli sujunut hienosti - siellä on yksi vanhasta hoitopaikasta siirtynyt tuttu täti, sekä, mikä ihmeellistä, myös yksi setä töissä. Hyvin olivat syöneet, nukkuneet, leikkineet ja kaikkea, eikä paljon äiteen perään oltu itketty. Mutta niillähän onkin jo kahden vuoden päiväkotitaival takana, vanhoja konkareita siis.

Tulipa tässä tänään todistettua loistava kielitaitoni (ja minä kun mielestäni olen ollut hyvä kielissä aina). Kännykkä soi, ja näytöllä vilkkui ihan uppo-outo numero. Vastasin universaalisti "Haloo?", jolloin toisessa päässä ruvetaan suoltamaan ehtaa ruotsinruotsia ja kysellään jotakuta Raakelia! Härre Gud. Nuo olivat nimittäin ainoat ruottinkieliset sanat, jotka sillä hetkellä onnistuin päähäni saamaan. Ymmärsin kyllä aivan kaiken, mitä täti toisessa päässä selitti, mutta ei siis yhtä ainokaistakaan, edes pienen pientä, ruotsinkielen tavuakaan tullut suustani. Lopulta sain kakaistua jotain tosi älykästä tyyliin "Nej. Inte här." saaden aikaan vuolaan anteeksipyytelylitanian, jonka kyllä ymmärsin ihan sanasta sanaan, mutta en silloin kuollaksenikaan muistanut, miten sanotaan "för all del". Auts. No, kyllähän se täti tajusi soittaneensa "fel nummer", että eihän siinä nyt mitään vahinkoa käynyt. Ja koska olin sillä hetkellä niska kenossa kampaajan hiustenpesujakkaralla (on muuten niskoille tosi epämukava paikka se!), en voinut edes hakata päätäni seinään, joten vammoitta selvittiin koettelemuksesta.

Nyt ryhdyn kuluttamaan toiseksi viimeistä lomailtaani jotenkin h-i-t-a-a-s-t-i.  Ei nimittäin ole, niin outoa kuin se onkin, yhtään minkaanlaista tunteen paloa tai hoppua päästä takaisin sen ankean konttorini tuoliin  kököttämään. Hrmph. Mistä niitä työhaluttomuuseläkehakemuksia saa?