Nyt näyttää siltä, että uuden kotimme etsintä on tiensä päässä. Eilen se löytyi, kirjaimellisesti vaaleanpunainen talounelma. Koti.

Sunnuntaina on kuntotarkastus, ja jos siinä ei mitään ihmeempiä paljastu, tehdään kaupat.

On se vaan kumma juttu, että kyllä sen tietää, kun se oikea löytyy. Taitaa päteä miehiin ja asuntoihin tämä sama seikka...  Nytkin sen tunsi heti, kun kynnyksen yli sisälle astui, että tässä se on. Tässä minä haluan asua, täällä haluan lasteni kasvavan. Talon kodikkuus ja lämmin tunnelma suorastaan kietoi meidät sisäänsä, itse asiassa talo ei kirjaimellisesti ollut päästää meitä pois - onnistuimme välittäjätädin kanssa jäämään takalukon taakse jumiin. Onneksi melkein naapurissa asuva tuttava oli kotona, ja tuli avaamaan oven (kiinteistövälittäjältä oli jäänyt avain ulko-oven lukkoon).

Pientä fiksattavaa talossa toki on, ja keittiöremppa tehdään ihan siksi, että sitten sitä ei tarvitse tehdä pitkiin aikoihin siinä asuessa. Mutta mielelläänhän sitä laittelee, taloa, joka tuntuu Kodilta. Lapsetkin olivat heti innoissaan; Isosisko jo jakoi huoneetkin, että kumpi lastenhuone on sitten kumman. Kodikkaat huoneet ovatkin vinoine sisäkattoineen...   mä jotenkin tykkään vinoista sisäkatoista, paneliverhoilusta, boordeista ja kaikesta sellaisesta.

Olo on jollain lailla hurjan helpottunut. Eipä tartte enää vilkaistakaan asuntoilmoituksiin päin, ja tuskastella korkeiden hintojen (tämä oli ihmeen edullinen), väärien sijaintien tai muuten vaan sopimattomien taloehdokkaiden kanssa. Sunnuntaina tapaamme myyjäperheen, ja sovimme sitten vapautumisesta ja sellaisesta tarkemmin, näillä näkymin talo vapautuu elokuussa.

Nyt täytyy sitten toivoa peukut pystyssä, että oma asuntomme menee kaupaksi mahdollisimman hyvällä hinnalla.

Tässä tämä kesä nyt sitten taitaa mennä, vaaleanpunaisesta talosta unelmoidessa...  Ajatella, ensi jouluna olemme jo asuneet uudessa kodissamme monta kuukautta. Osaakohan joulupukki tulla sinne...?