Takana aivan hirveä yö. Pikkuveli päätti, ettei missään nimessä halua ainakaan nukkua, eikä sitten nukkunutkaan. Sain olla sitä hyssyttämässä keskiyöhön saakka vähän väliä, ja toinen senkun kiljuu "Poiiiis! Minä ei uku enää! Minä mene poiiiiissss!". No, sitten kun poika vihdoin vähän rauhoittui, kotiutui Mies töistä. Ja eikös se ole onnistunut tulemaan kipeäksi! Just nyt, kun olisi ollut tärkeätä pystyä vielä tänään menemään töihin. Miten voi aina olla, että se sairastuu juuri silloin kun ei pitäisi…  No, kuitenkin, se tuli kuumeesta hohkaavana mun viereen ja alkoi samantien kuorsata kuin ryhävalas ja enhän minä saanut nukuttua. Sehän kuorsaa normaalistikin ihan hirveästi, saati nyt tukkoisena sitten. Vähän ennen neljää raahasin peittoni yläkerran sohvalle, ja torkahdin siinä – vaan eikös Pikkuveli aloittanut taas sen hulabaloonsa.  Ja sitten kello olikin jo varttia yli kuusi ja ylösnousemisen aika.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Aivan hurjan mahtavan pirteä ja elinvoimainen olo siis. Kaiken lisäksi siinä sohvalla tulee selkä pirun kipeäksi. Auts.

Ja oikeasti, jos ne siellä Miehen työmaalla on niin sikoja, että ottavat nokkiinsa tuosta kun se on taas väärällä hetkellä sairaana, niin mie en kyllä ala. En ala. Mutta onhan ne. Sikoja.  Ei sen vertaa voida ymmärtää, ettei paljon sairauksien ajankohtaa pysty valitsemaan.

*****

Saatiin Isosiskon kirje joulupukille eilen kirjoitettua, ja kappas kummaa – tonttu oli sen yöllä hakenut keittiön pöydältä! Lahjalistassa oli vaatimattomat 20 toivetta (ja tämä siis äiteen kevyen karsintaoperaation jälkeen), joista niitä tärkeitä toiveita on kymmenkunta. Huh. Ei puhettakaan, että tyttö ne kaikki saisi, täytyy nyt vaivihkaa kuulostella, mitkä pari-kolme olisivat niitä erityisen toivottuja. Tai tiedänkin jo yhden sen suosikkitoivomuksen, prinsessa Alexa –niminen vauvanukke (koska kuulemma jollakulla tarhakaverilla on samanlainen), jonka ovh hipoo pilviä…  ja sitten toinen on sellainen pehmustettu isohko My Little Pony, joka juttelee jotakin, ja on vielä kalliimpi kuin tuo nukke. Kyllä noista osataan kiskoa hintaa!

Omassa lapsuudessani en saanut juuri koskaan niitä lahjoja, mitä toivoin. Kerran siinä 10-vuotiaana sain hartaasti mankumani kaukoputken (olen vieläkin kiinnostunut tähtitaivaasta ja avaruudesta), tosin sille luvattu jalusta ei valmistunut milloinkaan, koska iskä ei kertakaikkiaan ehtinyt tehdä sitä valmiiksi. Niin että jotenkin tässäkin kohtaa sitä haluaa omille lapsilleen parempaa, mutta ei tietenkään liiallisuuksin asti kuitenkaan. Mutta kunhan joitakin niitä toivelahjoja sieltä pukin kontista tulee, siinä saa äitikin samalla parhaimman lahjansa katsellessaan lasten riemusta loistavia silmiä.  Muuta en sitten tarvikaan päästäkseni joulun tunnelmaan. Itse asiassa joulu on taas alkanut tuntua joululta lasten myötä.

Ei kai tässä auta kuin yrittää saada aikaiseksi jotakin järkevää. Kyllä se tästä, kun vaan silmät pysyisi auki…