Kappas vaan, siitä on sitten taas vierähtänyt päivä jos toinenkin sitten viime kerran. Sattuuhan sitä. Että on ilmoja pidelly ja sitä rataa.

Eli henki se viellä täällä kuitenkin pihisee. Ja kuulkaa, minusta tuntuu, että se pihinä kuuluu nykyään aavistuksen verran kapoisammasta olemuksesta kuin ennen! Meillä ei ole vaakaa huushollissa, joten kilogrammojen liikehdinnästä mihinkään suuntaan ei ole hajua, mutta mulla on tämä farkkumittari. Eli nämä jalassani olevat siniset denimhousut ovat ihan selvästi pakaraosastolta löystyneet verrattuna muutaman viikon takaiseen tilaan, ja ihan kuin tuo (pitkä) vyökin menisi hiukan tiukemmalle kuin ennen. Jotakin on siis tapahtunut. Loistavaa. Jatkan harjoituksia. Mittanauha voisi olla oiva hoikistumisen mittari myöskin, mutta kun en uskalla haluta tietää, kuinka paksu oikeasti olenkaan, en kertakaikkiaan pysty kietomaan sitä ympärilleni. En.

Lisäksi mulla on jollain lailla sellainen keveämpi olokin. Mä kyllä luulen, että sokerin syömättömyys ja kaikenlaisten huonojen hiilihydraattien vähentäminen tekee ihmiselle ihan vaan hyvää. Ja mullahan oli se yksi herkkupäivä viikossa - viime lauantaina söin yhden pikkupullan, eikä enempää tehnyt edes mieli. Mä olen varmaan seonnut, tai jotain. Tilatkaa mielentilatutkimus!

Isosiskolla on huomenna syntymäpäivä, neiti täyttää jo viisi huikeata vuotta! Ajatella. Vastahan mä luulin kuolevani niihin helvetinkipuihin synnärillä (en takuulla unohda sitä kokemusta koskaan, pötypuhetta, että synnytyskivut muka unohtuvat jälkeenpäin ) kunnes pelastava lääkäri päätti tehdä sektion, ja nyt siitä on vierähtänyt jo puoli vuosikymmentä. (Kumma kyllä, sektioarven ympäristö on edelleen tunnoton, joten tuskin siihen tunto enää palaa koskaan, ja siinä yläpuolella on sellainen viehko roikkuva löysä nahkakasa... no, tämänhän te kaikki varmaan halusitte palavasti tietää?)

Muita kuulumisia sitten viime kerran; olen:

• tienannut huutonetistä sievoisen summan rahaa, jesh
• törsännyt vielä sievoisemman summan lasten kenkäostoksiin, vaikka en tod. hankkinut edes mitään hinnakkaita jalkineita. Mutta kenkien pitää kuitenkin olla hyvät, jota ne 9,90€ lenkkarit ei ehkä kuitenkaan ole...  nimittäin, jos hyvillä jalkineilla voin ennalta ehkäistä, ettei lapset saa tälläista samanlaista p*skaselkää kuin mulla on, niin kyllä siihen kannattaa satsata. Siltikin, 50 € ja siitä ylöspäin on pikkuisen liikaa lapsen kävelykengistä, jotka mahtuvat jalkaan huonoimmassa tapauksessa muutaman kuukauden...
• ajellut autolla ja saanut sen tuikattua jälleen menestyksekkäästi katokseen! (Ja vielä toinen huutomerkki:!) Huomenna aamulla ajan sillä taas, kun on Isosiskon neuvolakeikka eikä Mies ole kuskaamassa, pitäkää peukkuja...
• siivonnut, pessyt pyykkiä, komentanut lapsia, sairastanut flunssan, hoitanut kipeätä isosiskoa, kuunnellut myötätuntoisena Miehen tilitystä, koska sitä on sorsittu, saanut hermoromahduksen Alati Sairaan *)  kanssa,   ja sen sellaista.

*) Alati Sairas on siis Alati Sairas henkilö meidän töissä. Hän on yleensä hyvin, hyvin sairas. Tai jos joku muu sattuu olemaan jostain kohtaa kipeä, on Alati Sairas varmasti vielä kipeämpi, tai on ainakin ollut joskus huomattavasti kipeämpi. Yleensäkin häntä ahdistaa, kurkkua kuristaa, päätä särkee, vaihdevuodet tulee, hiottaa, naama punoittaa ja milloin nyt mitäkin - aina tilanteen mukaan vaihdellen. 

Nyt Alati Sairas on saamaisillaan lintuinfluenssan! Juu. Näin on näreet. Hän ei uskalla mm. lähteä jokakeväiselle pyöräretkelleen johonkin huitsin kukkelon järvenpoukamalle, koska mitä jos siellä sattuu uiskentelemaan vaikka joku lokki, tai mikä pahinta, joutsen, joka sitten tartuttaa häneen tuon kauhean pandemian. Alati Sairas on hyvin, hyvin huolissaan, koska hänellä ei ole kotona varattuna laisinkaan lääkettä nimeltä Tamiflu (luoja, miksi pitäisi olla?). Ja tästä aiheesta saamme kuulla popotusta sekä paatosta taukoamattomalla syötöllä. Suorastaan sitä alkaa kummasti pikkuhiljaa toivoa, että Alati Sairas tosiaan SAISI sen hemmetin kanalenssun. Grh.