Tänään piti sortumani minun makeaan - kun oli vähän pakko. Työtuttavan läksiäiset nääs, ja jos kyseinen rouva oli herännyt aamulla viideltä leipomaan läksiäisherkkuja varta vasten, niin se olisi ollut ihan silkkaa pahuutta olla maistamatta. Tosin henkisesti kieriskelin popsiessani syyllisyyden tulipätseissä ja ties missä syövereissä. Voin kertoa myös, että kun ei syö makeata, niin kaikki makea alkaa maistua aivan turskatin makealta. Suoraan sanoen ällöttävältä. Jaiks. Aina ei vaan voi noudattaa kaiken maailman ruokavalioita, ihan kohteliaisuussyistä.

Mutta.

Koko viikon, siis kaikki seitsemän kulunutta päivää olenkin ollut ihailtavan sisukas sissi, enkä ole mitään sokerillista suuhuni laittanut. Edes neekerinsuukkoja, joita sisko lauantaina tarjoili ja lapset hyvällä halulla söivät. Sekös meitä kummastuttikin. Siis se, että neekerinsuukko on yhäti vieläkin nimeltään neekerin suukko - eikös tuo voisi viitata johonkin rasismin tynkään? Toisaalta, olisihan se ehkä vähän hullua jos marketti mainostaisi "tänään tummaihoisen henkilön läheisyydenosoitukset vain 1,95 € / 6 kpl"... 

Niin että tuossa valossa voinen antaa itselleni anteeksi, että pistelin poskeeni mokkapalan palan (huom. en edes vilkaissut niihin herkullisen näköisiin pulliin tai siihen takuulla suussasulavaan juustokakkuun päin). Vai voinko? Voinhan? Vastapainoksi meillä ei ole laskiaispullan murenaakaan tiedossa, edes lapsilla. Kurja äiti niilläkin raukoilla.

Mutta nyt sorvi vinkuu niin vinhaa vauhtia, että jos en hyppää kyytiin, jään vielä kuin nalli kalliolle.