...tuossa viime viikko lomalla. Ja kyllä oli mukavaa. Aika on tosiaan suhteellista - täällä sorvin ääressä vietetty viikko on noin 20 x pidempi kuin viikko vapaalla. Vähintään. Nytkin tuntuu että olen istunut tässä konttorissani ainakin puoli elämää, enkä vain viisi tuntia. Tosin elämästä se on pois tuo viisikin tuntia. Ja sitäpaitsi ulkona näyttää olevan aivan ihana ilma!

Remu 3 v 10 kk oli eilen hyvin, hyvin närkästynyt koska ei saanut mielestään tarpeeksi suklaata jääkaapista. Pääsiäismunien jäänteitä siis. Niinpä poika istui sohvalla ja juputti: "Ja mie varastan pyssyn ja sitten mie ammun äitin. Ja sitten mie syön meiän kaikki herkut. Ja sitten kun ne loppuu niin mie menen kauppaan ja mie varastan sieltä lisää!". Siis apua. Mistä meille tuollainen kriminaalinalku on ilmestynyt? Ja että pyssykin vielä. Poika kun pelkää jopa ilmapallon puhkeamispamahdusta kuollakseen...  eli ei nyt kyllä oikein vakuuta äitiä tuo mahtipontinen suunnitelma, jostain syystä.

Sinänsä meillä oli lasten kanssa oikein mukava lomaviikko. Mies oli, tietenkin, töissä kaiket päivät, eihän sillä ikinä mitään lomaa ole. Ensi kesänä meillä on yhteistä kesälomaakin kuulemma peräti viikko, eikä sekään ole kovin varmaa. Ja kai sekin viikko vierähtää jonkun remontin tai maalaamisen tai pihatöiden tai muun yhtä virkistävän merkeissä. Tosin, ei sen puoleen, remontti on virkistävää - sitten kun se on ohi. 

No mutta kumminkin, ehdittiin lasten kanssa kerrankin ulkoilemaan leikkipuistoon samaan aikaan muitten naapuriston lasten kanssa, ja tutustuttiinkin jopa vähän. Tähän saakka kun ei olla tunnettu tuolta oikein ketään, niin oikeasti oli mukavaa, että lapsille löytyi uusia kavereita ja pihaseuraa. Sitä paitsi pikkutyttönä niin arka ja ujo Pimu osoittaa aivan upeita rohkaistumisen merkkejä - se uskaltaa aivan omin neuvoin mennä kysymään leikkipuistossa aiemmin vierailta lapsilta, pääseekö leikkiin mukaan. Olen ällistynyt. Sama tyttö roikkui vielä pari vuotta sitten äidin jalassa kiinni ja itkeä tihrusti, jos piti jotakin vähänkin rohkeampaa tehdä. Niin ne lapset kasvaa.

Pimu saa tällä viikolla uuden fillarin! Prismasta löytyi mieleinen, ja yksi tuttava kun saa sieltä henkilökunta-alennuksen, niin lupasi roudata pyörän kaupasta ulos - enemmän siitä alennuksesta hyötyy kuin S-kaupan bonuksista kumminkin. Käytettyä pyörää olemme yrittäneet metsästää, mutta se on aivan toivotonta, ne kun menevät käsistä samantien. Saa sitten nähdä, miten polkeminen uudella isolla pyörällä sujuu, nyt 16-tuumaisellaan tyttö ajaa jo kuin olisi ikänsä pyöräillyt kahdella pyörällä, mutta sen satulasta ylettyykin jalat tukevasti maahan. No, oppia ikä kaikki, vai mitenkäs sitä sanotaan.

Vaan nyt tuo sorvin paha silmä tuijottaa minua. Menen siis.

*huokaus*