Onpas ihanaa päästä töihin lepäämään!

Tai siltä se nyt justiinsa kovasti tuntuu. Ette kuulkaa usko, koska en usko itsekään, miten mahdottoman ahkera olinkaan viikonloppuna. Perustin itselleni ihka oikean työ- ynnä muu puuhaleirin meidän omaan kotiin. Lauantaina tuli pestyä pyykkiä useampia koneellisia, sen lisäksi leivoin pullaa (rasti seinään), ja väänsin pizzaa, puunasin yläkerran putipuhtaaksi (paitsi vessan, koska sen olin siivonnut jo viikolla), ulkoilutin lapset, ostin kännykän (jee, vihdoinkin mulla on toimiva puhelin!) ja puhdistin Miehen kanssa ilmaa synkeissävyisellä parisuhdekeskustelulla. Sellaisiakin keskusteluja on väistämättä aina välillä läpi tarvottava, jos elää parisuhteessa. Olen huomannut.

Sunnuntaina pesin lisää pyykkiä, ja sitten vielä lisää pyykkiä (meillä on jossakin kaapissa sen kloonauskoneen kanssa piilossa likapyykinvalmistusvehje, olen aivan vakuuttunut asiasta), puunasin alakerran suorastaan hohtavaksi, jynssäsin myös kylpyhuoneen niin, että lattialta voisi vaikka syödä, ulkoilutin lapsia, luin kirjaa, tein kinkkukiusausta, tuijotin curlingia töllöstä (ei olisi uskonut, mutta siihen jää koukkuun), kävin lenkillä, viikkasin pyykkejä kaappiin, opettelin käyttämään uutta kännykkääni (siinä on joku hemmetin wap, johon en uskalla kyllä koskeakaan, ties mitä sekin lysti maksaa. Sitäpaitsi sen piti olla ihan peruspuhelin. Vai onko se sitten nykyään kaikissa peruspuhelimissa sellainen wappi?), pyyhin pölyjä ja sen sellaista. Sen sijaan en mennyt anoppilaan kylään, vaan lähetin sinne lapset kera Miehen (pois jaloista pyörimästä, helpompi siivota kun ei ole kukaan tiellä).

Huh. Miten sitä yhteen pieneen viikonloppuun (olen varma, että viikonloput kutistuvat samoin kuin se kuuluisa pyy maailmanlopun edellä, koska taas on maanantai! Olisi muuten kiva tietää, kuinka suuria pyyt olivat esim. 1000 000 vuotta sitten?) mahtuukin noin paljon tekemistä!