Mun piti illalla tehdä hiano ruokapostaus kuvineen kaikkineen, otin siis oikein digikameralla kuvan aikaansaannoksestani, ja ajattelin julistaa ja ylistää maasta taivaaseen ja vielä takaisin, kuinka maittavaa se mun tekele olikaan, mutta että mitä. Päivitä siinä nyt sitten, kun soneralla vehkeet tökkii eikä ollut niin maan minkaanlaista nettiyhteyttä meillä! Ei koko iltana.

Ette nyt sitten koskaan saa tietää, miten hyvää makaronikesäkurpitsapata on, miten se tehdään, tai miltä se näyttää! Soneran vika, että turha tulla mulle sanomaan.

Käytiin illalla lasten kanssa pystyttämässä keppejä merkiksi.

Ai, että mitä keppejä?

No siis. Koska kodin ja päiväkodin välissä on yksi kappale ylitettäviä autoteitä, ja koska kotiin kävellessämme Isosisko reippaana tyttönä kipittää 15 metriä äiteen ja Pikkuveljen edellä (lukuisista kehoituksista ja kielloista huolimatta), oli syytä tehdä jotain. Tyttö kyllä tietää, että pitää pysähtyä ennen autotietä odottamaan, eikä tielle saa mennä, ja tekeekin niin - mutta. Vasta niin lähellä tietä, että varpaat on jo ajokaistan reunalla! Eilen sieltä tulikin auto, luojan kiitos se sattui olemaan autokoulun auto, joka pysähtyi kauniisti odottamaan kunnes oltiin koko konkkaronkka ylitetty suojatie.

Niinpä me käytiin pystyttämässä pyörätien kummallekin puolelle keppi, ja vielä kaivoin kengänkärjellä merkit hiekkaan tien reunoihin, eikä niitä merkkejä sitten ohiteta vaan pysähdytään just siihen paikkaan, ja sitten yhdessä kävellään tien yli. Ainakin aamulla Isosisko julisti ylpeänä muistavansa, mitä pitää tehdä.

Jos tuo ei toimi, niin valjaat sille on kai sitten laitettava. Se ei ota kuulevaan korvaansakaan vaikka kuinka kiljun ja uhkailen siellä perässä Pikkuveljen vauhtia taapertaessani, että odota! Ei mennä niin lujaa! Ei niin lähelle tietä!

Illalla kysyin Pikkuveljeltä yöpukua laittaessa, oliko päiväkodissa ollut kivaa. Poika vastasi "Ooooo!" Kysyin, mitä siellä oli tehty. Vastaus kuului :"Ujos mennää. Äiiiti tuji!!" (sanalla äiti erityisen riemastunut äänenpaino).

Voi toista... päivän kohokohta ollut se, kun äiti tulee hakemaan. Snif. Mun pieni poikani...  se nukahtikin illalla vain ja ainoastaan äitin kainaloon.

Isosiskolla oli eilen motoriikkarata päiväkodissa. On tästä lähtien kuulemma joka maanantai. Eli jonkunlainen temppurata, johon kuului ties mitä, ainakin "kuperkeikkoja, hämähäkinseitin alittaminen, tunneli, hernepussien päällä kävely ja sitten se kädet ristiin juttu."  Kysyin, osasiko tyttö tehdä kaikki tehtävät, niin vastaus kuului : "Höh. No TIETENKIN."

Tuo motoriikkarata kuulostaa kyllä erittäin kannatettavalta toiminnalta. Olen tässä pohtinut näitä koulukiusaamis- ynnä muita sellaisia juttuja, ja niinhän se on, että jos ei halua tulla kiusatuksi, pitää olla

1) ketterä ja näppärä (ei saa missään nimessä olla kömpelö jäykkis), 2) sanavalmis (ei saa jäädä hölmönä seisomaan jos joku jotakin tokaiseekin), 3) ulkoisesti ei passaa olla mitään, minkä takia joku voi keksiä ruveta kiusaamaan ja 4) pitää olla ihan niinkuin kaikki muutkin tai sitten 5) omata mahdottoman hyvä itsetunto.

Niin siis, tuo kohta 1 saa taatusti vahvistusta motoristen taitojen harjoittamisesta jo päiväkoti-iässä. Hyvä, hyvä.

No niin, nyt kello on vihdoinkin ruokatunti! Taidanpa lähteä rauhoittamaan murisevaa vatsaani lautasellisella...   näköjään kasviskeittoa.