Eli siellä se kiiltelee, meidän auto, kauniina ja kolhuttomana katoksessaan naapurin maasturin seurassa. Ehkä en olekaan aivan toivoton tampiokuski? Tosin, ukkokulta luultavasti hirttäisi minut, jos saisi tietää, että käynnistin auton kylmiltään 3 pakkaspäivän seisomisen jälkeen....  (mä kyllä laitoin sen piuhaan, mutta en tajunnut, että piuha oli kiinni ajastinkellossa, joka ei todellakaan taas ollut päällä siihen aikaan. Ei sitä nyt kaikkea voi hoksata.), mutta sitähän se ei saa tietää. Never-ever. Auto lähti muuten tosi hyvin käyntiin!

Tuntuuko kenestäkään muusta, että  maailma on menossa jotenkin kohti syvää toivottomuutta? Lintuinfluenssa saapuu, paperitehtaita lopetetaan, työttömiä on kohta riveittäin ja kasoittain, mahatautiepidemia kaartelee siellä ja täällä (Pikkuveli sentään sai vauvana rotavirusrokotetutkimuksessa oikeata rokotetta!), kuntien talous on kurjaakin kurjempi, kaikki loppuu aikanaan ja kaikkea. Lisäksi mun mielialaan toki ehkä vaikuttaa sekin, että mies soitteli sieltä kaukaiselta työmaaltaan hyvin toivottoman kuuloisia puheluita - ne ei vieläkään saaneet sitä saakutin vekotinta toimimaan, joten olen leikki-yh jälleen ensi viikollakin. Luoja.  Tältä erää olivat sentään päättäneet paiskata hanskat naulaan, ja porhaltavat parhaillaan jossakin illan pimeydessä kohti kotia. Turvallista matkaa.

Sitäpaitsi nuo rakkaimpani lapsukaiseni eivät näköjään aio käydä tänään nukkumaan ollenkaan. Grrr. Mur. Huokaus.