Minttu oli keksinyt mulle haastavan haasteen. Ja onhan haasteeseen toki haasteltava jotain :).Eli mitä tekisin, jos saisin tietää, että mulla on elinaikaa vain vähän jäljellä. Sanotaan nyt vaikka kuukausi.

Hmmm. Ei ole ihan helppo nakki tämä.

Riippuu vähän asianhaaroistakin kyllä. Jos nyt olisi niin, että olisin heikkokuntoinen sairaalapotilas tms, jolla ei ole paljoa aikaa jäljellä, niin eipä siinä kai juuri mitään voisi tehdä. Yrittää asennoitua väistämättömään, olla murehtimatta sitä kamalaa tosiasiaa, ettei näe lapsien kasvavan, ei saa koskaan tietää, mitä heille elämä eteen tuo ja vielä jollain lailla pitäisi kai, jos vaan pystyy, valaa uskoa lähimmäisille. Kai sitä miettisi kaikenlaisia kuolemanjälkeisiä juttuja, että onko niitä vai ei. Ja miltä se tuntuu, kuoleminen. Ellei sitten olisi niin huonossa kunnossa, ettei enää jaksa välittää, odottaa vain loppua.

Mutta jos olisin kaikissa sielun ja ruumiin voimissa, ja saisin jotenkin ihmeenkaupalla tietää kuolevani kuukauden päästä vaikka meteoriitin kopsahtamiseen päähäni... Hmm. No, ainakaan täällä sorvaamossa ei näkyisi minusta enää hiustupsun vilahdustakaan sen koommin.  Se on kyllä vissi. Aikansa voi käyttää taatusti paremminkin kuin kököttämällä tämän kulmapöydän ääressä.

Kai sitä joka tapauksessa jotenkin yrittäisi käyttää viimeiset päivänsä niin, että läheisille jäisi jotakin positiivista muisteltavaa. En tiedä, miten siitä pystyisi lapsilleen etukäteen kertomaan, että äitiä ei kohta enää ole. Ymmärtäisivätköhän ne sitä edes? Ja sitten jälkeenpäin, kuinka kauan kuluisi, ennenkuin äidin kuva olisi pienten mielestä jo haalistunut pois, kuinka kauan ikävöisivät. Isosiskolle varmastikin jäisi jo ainakin jonkunlainen muistikuva, miltä äiti näytti ja millainen ääni sillä oli ja mitä sen kanssa teki. Miehelle tulisi kyllä olemaan kova paikka jäädä lasten kanssa keskenään. Mutta kyllä uskon, että se siitä selviytyisi ja olisi oikein hyvä huoltaja, kun ei sillä vaihtoehtoa olisi. Onhan se nytkin hyvä isä, mutta meillä se olen minä joka pyörittää arjen rumbaa - miehellä on kylläkin tärkeän avustajan ja oikean käden rooli.

Huh. Synkkiä ajatuksia. Ehkä sitä, jos siis olisi sinänsä terve, pitäisi ottaa joku hillitön kulutusluotto (koska sitähän ei tarvitse koskaan maksaa pois) ja elää viimeiset viikkonsa rikkaana vailla rahahuolia. Jippijaijee vaan. Ja sitten kylmä loppu koko touhulle.

No, suoraan sanoen, en oikein kyllä tiedä, mitä sitä tosiaankin tekisi. Panikoisi? Itkisi koko kuukauden? Tekisi itsemurhan aikaisemmin, ettei tarvisi odottaa sitä väistämätöntä? Lasten tähden olisi ehkä kuitenkin jaksettava jatkaa ikäänkuin-normaalielämää.

Vaikea juttu. Hmh.