Voisin rasittaa aivojanne kertomalla eilisestä hiustenleikkuu -operaatiosta (juu-u, minä otin ja ihan itse saksaisin niiden kahden päät!), tai popottaa taas kertaalleen rahanmenosta (2 paria tarhatossuja, yhteensä 30 €! eikä niissä ollut edes aitoa kultausta tai mitään). Mutta enpä viitsi. Sen sijaan...

...niin, sen sijaan mitä.

(Öhöm. Mihinkäs se inspiraation punainen lanka otti ja katosi.)

Kerronpa teille siitä, kun asuin pienenä tuon edellisen postauksen peltoaukeaman keskellä. Siis oikeasti niinkuin keskellä ei mitään. Maalla siellä jossakin. No, ei sieltä nyt itse asiassa tänne nykyiseen kotipaikkaani, joka kaupungiksi itseänsä suurentelevasti kutsuu, ole kuin viitisentoista kilometriä.

Pienestä saakka mun elämäni johtoajatus oli päästä sieltä pois! Ihan vaan pois. Siellä ei ollut mitään, paitsi pimeää ja yksinäistä. Radio ja tv sentään toimivat, ja puhelin. Ihan pienenä perheeseemme kuului isän, äidin ja siskojeni lisäksi myös mummo ja vaari - siis oikein perinteinen maatalo. Kymmenpäinen karja käyskenteli kesäisin laitumilla (ja myös rynnisti pitkin naapurin viljapeltoa kuin hurjistuneet villikarjut). Tosin kymmenpäinen karja ei siihenkään aikaan riittänyt elättämään kunnolla perhettä, nykyäänhän moisia ei edes ole kuin korkeintaan jos harrastusmielessä joku harjoittaa lehmänhoitoa. Niinpä me oltiin siis melko köyhiä. Tai mitään melko, suoraan sanoen vain köyhiä. Ei kiva juttu. Ja koska meillä ei kukaan käynyt töissä, hoidettiin meidät lapsetkin ihan kotona. Niinpä sitten koulun alettua en tuntenut ketään luokkakavereita, hyvä kun olin joskus nähnyt toisen lapsen jossakin, ja tietysti pukeuduin äitin omatekemiin, välillä paikattuihinkin, mutta aina siisteihin ja puhtaisiin, vaatteisiin.

Arvatkaa vaan, mitä tuosta yhtälöstä seuraa?

Ala-aste sijaitsi kirkonkylässä 10 km päässä, ja sinne kuljin koulutaksin kyydissä ihan kotiportilta - paitsi niinä talvipäivinä, kun kylätiemme meni lumipyryssä umpeen. Mikä tapahtui usein, koska koko kylä on (oli) pelkkaa aukeata peltoa. Silloin kahlattiin koululaukku olalla reisiä myöten lumihangessa, äiti tuli aina vastaan siihen yhteen mutkaan maitolavan luokse, ja tuiskuttava lumi pisteli naamaa. Taksikuskitäti oli tosi kiva, en varmaan ikinä unohda hänen vaaleita kiharoitaan ja tapaansa kysellä meiltä päivän kuulumisia.  

Talvisin isäni aurasi itse lumikolalla läheisen joensuiston vesijättöalueen jäälle valtaisan, sokkelomaisen luistinradan, jonka päässä oli iso aurattu kenttä. Siellä me pikkusiskoni kanssa vietettiin toinenkin tovi tammi-helmikuisina iltapäivinä. Hiihtäminenkin olisi ollut kivaa, mutta jonkun olisi ensin pitänyt jaksaa tehdä latu umpihankeen.

Meillä ei ollut keskuslämmitystä, ei sisävessaakaan, ei kylpyhuonetta. Ne piti kyllä tulla (nykyään siellä sellaiset on), mutta remontti ei valmistunut koskaan. Rahat loppui. Talo lämpeni pystyuuneilla (kakluuneilla) ja sähköpattereilla, sauna ja ulkohuussi löytyivät piharakennuksesta. Kyllähän se kesällä menetteli, mutta talven pimeillä ja pakkasilla... Koulussa hävetti, ettei meidän kotona ole edes suihkua. Välttelin aina puheenaiheta, missä se voisi tulla ilmi.  Omaa huonetta ei ollut meillä kenelläkään, minä nukuin vuodesohvalla ja pikkusiskolla oli sänky iskän ja äidin makuuhuoneessa. Isosisko muutti kotoa pois oltuani 8-vuotias (on 10 vuotta minua vanhempi), joten en muista, miten hänen kohdallaan oli.

Eläimiä meillä oli aina. Lehmien lisäksi tietysti vasikoita ja mullikoita, ja sitten kissoja. Sisä- ja ulkokissoja, jokainen kuitenkin hyvin pidetty ja huolehdittu. Muistan ainakin Melissan, Miisun ja Missen. Lisäksi kylän koirat viihtyivät meillä - niitä oli kolme, Vekku, Titta ja ... voi ei, olenko unohtanut.... Moku! Niin, Moku.  Lapsena tykkäsin käydä harjaamassa ja syöttämässä vasikoita, sekä isojakin sonnimullikoita - mulla ei ollut mitään pelkoa niitä kohtaan vaan sinne vain kiipesin karsinaan niiden sekaan. Eivätkä ne koskaan mitään tehneetkään. Ja voi sitä surua, kun teurasauto saapui pihaan! Kerran mulla oli yksi erityisen rakas nimikkosonni nimeltä Piku - muistan vieläkin sen silmien ilmeen (lehmäeläimet eivät ole niin sieluttomia kuin voisi luulla) - ja itkin monta päivää, ja kieltäydyin syömästä liharuokia pitkän aikaa, kun Piku vietiin pois. Olin piilossa sireenipuskan keskellä katsomassa, kun miehet laittoivat sitä autoon, ja surin silmätkin päästäni. Iskä antoi lohdutukseksi 100 markan setelin, jota säästin pitkään kuin kalleinta aarretta.

Kesäisin kotitienoomme heräsi henkiin mökkiläisten tulon myötä. Silloin oli leikkikavereitakin - normaalisti mun koulukavereistani lähimmät asuivat parin kilsan päässä - ihan naapurissa, meidän joen rannat kun on täynnänsä kesämökkejä. Lapsuuden kesistä muistan päällimmäisenä sen, että uitua tuli ja paljon - aamusta iltaan. Kunnes kasvoi niin isoksi, että pääsi osallistumaan heinäntekoon. Se oli hirveätä. Meillä ei ollut paalauskonetta, vaan heinä mätettiin perinteiseen tyyliin seipäälle. Iskä löi rautakangella seipäitä pystyyn, välillä ajoi traktorin haravakoneella heinä kasoihin (=sankkooksiin), ja me muut raadettiin hikipäässä, heinänsiemeniä joka paikassa ja paarmaparvi ympärillä suristen yrittäen pysyä sen tahdissa. Kyllä siellä sitten yläasteikäisenä ajattelin niitä kavereita, joilla oli joku kiva kesätyö vaikka jäätelökioskissa mistä sai vielä palkkaa. Ei meidän perheessä. Meillä oli ihan pakko osallistua maatalon työhön jokaisen, joka kynnelle kykeni, koska syksy ja talvi painoivat päälle.  Joskus nostettiinkin perunaa lumihangen alta, kun lumi sattui satamaan poikkeuksellisen aikaisin...  ja ainakin kerran kauratuurit (ei ollut puimuriakaan, vaan puimakone - siellä se seisoo mummolassa yhä ladon nurkassa museoituna) jäivät lumihankeen joulun yli.

No oli mulla joskus sentään vapaatakin. Kaikkina iltoina kesällä (kun lehmät oli ensin haettu lypsylle), ja sunnuntaisin ei töitä meillä tehty. Silloin usein pienenä mentiin iskän ja äidin kanssa kylään tätini luo - se oli kivaa, täti asui mäellä järven rannalla ja siellä oli paljon serkkuja - talvisin laskettiin mäkeä ja kesäisin taas uida puljattiin. Isompana notkuin usein parhaan kaverini luona, tai hän meillä, soudeltiin, uitiin, talvisin vaan oltiin jommankumman kotona ja kuunneltiin musiikkia, puhuttiin pojista, soiteltiin pilasoittoja ihastustemme koteihin...  mitä nyt murrosikäiset tytöt tekee.

Muutin sitten 16-vuotiaana kotoa pois, kaupunkiin tädin omistamaan yksiöön ensi alkuun. En edes käynyt kotona, kuin ehkä jouluisin ja kesällä uimassa. Haaveeni oli toteutunut, mä olin päässyt sieltä pois.

Nykyään kun menen käymään lapsuudenkodissani, se on todella kuin kotiin tulisi. Siellä maaseudun hiljaisessa raikkaudessa, siellä hermo lepää. Vanhempani ovat eläkkeellä, karjaa ei ole ollut yli kymmeneen vuoteen. Pellot on vuokrattu pois.  On ihanaa, kun meidän lapsilla on ihan oikea "mummola maalla". 

Kaiken kaikkiaan, vaikka mun lapsuus ja nuoruus on ehkä ollut aika erilainen kuin monilla muilla ikäisilläni, näin jälkeenpäin en päivääkään vaihtaisi pois. Moni ei ole kokenut samanlaisia juttuja kuin minä. Ollut keskellä yötä vahtimassa poikivaa lehmää, tai hakenut talvella paukkupakkasella äidin / isän apuna vesikelkalla vettä joelta avannosta, kun vesiputki jäätyi. Tai sytyttänyt tulta padan alle, että vesi lämpiää. Monet eivät edes tiedä muusta kuin kaupunkilaiselämästä. Niinpä mie oikeasti arvostan katuvaloja, sitä että se lumiaura sieltä kuitenkin jossain vaiheessa tulee, sitä että lämmintä vettä saa kun hanaa kääntää, ja että kauppa on viiden minuutin matkan päässä.

Omille lapsilleen sitä haluaa tarjota kuitenkin parempaa. Voi, kunpa siihen pystyisimme! Vaikka me ei olla suurituloisia eikä huippukoulutettuja, eivät mun vanhempani aikoinaan edes voineet haaveilla vastaavasta elintasosta kuin meillä nyt.  Nykyinen maailma on vaan vieläkin julmempi kuin silloin 70-80 -luvuilla lasten elää ja kasvaa.