Huh. Kipitin juuri kirjastossa sekä pankkiautomaatilla (minä sentään muistin ottaa rahatkin mukaan, hrmph) tuolla tuulessa ja tuiverruksessa. Törmäsinpä siinä pankin kulmalla entiseen hyvään ystävääni – entiseen sen puoleen, että ollaan vuosien myötä ajauduttu totaalisesti eri piireihin (minä kun otin itselleni duunarimiehen, ja tämä ystäväni nai ison firman johtajan) ja niin se yhteydenpitokin on lopahtanut joulukorttitasolle.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Siinä se mun ystäväni seisoi, hoikkana ja kauniin ruskettuneena (aprikoin mielessäni, että solarium vaiko kenties Kanaria / Karibia),  sangen menestyneen näköisenä, upeissa muotivaatteissaan, tukka laitettuna ja kaikin puolin säteilevänä Voi apua, kun mulle tuli nuutuneen homssuinen ja punkea olo tennareissani, haalistuneissa farkuissa ja kulahtaneessa toppatakissani, tukka sekaisin ja hätäisesti sutaistu ripsiväri naamassa. (Mutta minäpä olenkin kahden lapsen äiti. Ja ylpeä siitä!) Hetki tuijotettiin toisiamme (ehdin jo toivoa vajoavani maan rakoon). Vaan sitten, kun saatiin suu auki, (”Ai... moi! Mitä kuuluu?”) tuntui, että kaikki ne vuodet joina ei oltu nähty, katosivat samantien. Oltiin taas ne parikymppiset kikattavat bilehileet (voi kyllä me silloin bailattiinkin!) ja heti samalla aaltopituudella. Jopa mun väsymyksenikin haihtui!  Miten ihana huomata, että sama ihminen se ystävä on yhä, vaikka ulkoiset puitteet onkin hulppeat. Jatkossa kyllä tavataan useamminkin!

Mielialakin kohosi sata pykälää samantien, ja nyt tuntuu, että ei tämä elämä ehkä niin kurja paikka olekaan vaikka on harmaata ja rahaakin rajoitetusti. Siis, sehän on vaan rahaa. Sitä saa aina lisää.

Eikä tässä nyt muutenkaan kauheasti ole valittamista. Väsymys haihtuu sitä paitsi nukkumalla, kai sitäkin nyt vielä joskus ehtii tehdä. Ajateltiin siirtää lasten sängyt samaan huoneeseen, jospa se rauhoittaisi Pikkuveljenkin öitä kun sisko olisi tuomassa turvaa. Kaikkeahan voi kokeilla.  Poika ainakin itse sanoi, että ”Minä peekään pöököitä”, kun kysyin, mikä sitä yöllä niin kovin itketti. Ja pikkuvelilandian  sana ”pöököitä” on tietysti suomennettuna ”mörköitä”. Taivutetaan samoin kuin rekka – rekkaita, kukka – kukkaita jne.

Mummi ja vaari toivat ulkomaantuliaisina Isosiskolle pramean tyllihelmaisen prinsessamekon, sellaista neiti niiltä toivoikin. Kyllä meillä on olohuoneen iso peili ollut ahkerassa käytössä, tyttö pyörähtelee sen edessä illat pitkät, ja tokaisikin: ”Minä huiskaan niin että hulmut heiluu!”. Hih.

Pikkuveli sai tuliaisina (tietysti) auton, jäätelöauton. Joku kaitselmus se kai on olemassa, koska siitä autosta oli soittoääni valmiiksi rikki! Mikään ei ole niin hermoille käypää kuin metelöivät lelut! Se lelumoottorisaha on ihan vihoviimeinen vehje (lyö kirkkaasti lelupölynimurin laudalta).

Jahas, jopa on taas kummasti kirkkaampaa. Siis mielessä, ei toki sentään ulkona, siellä tulee vettä saavista kaataen. Sitäpaitsi, enhän mie edes osaa olla huonolla tuulella kuin hetken kerrallaan.  Iloisena on kuulkaas paljon hauskempaa! Kokeilkaa vaikka :).