Koska teitä kaikkia siellä ruutujenne äärellä kiinnostaa varmasti suunnattomalla palolla, mitä minulle mahtaa kuulua, niin kerronpa sen teille.

Selkäp**kele otti ja teki sen taas. Totaalinen jumitus iski. Tosin, ehkä asiassa on valoisakin puoli; sain vihdoin näpyteltyä työterveysvastaanoton puhelinnumeron, ja pääsinkin sitten aivan ihanan tohtorin pakeille! Kerrankin joku otti minut tosissaan. Nyt on tiedossa lihasrelaksanttia, röntgenkuvausta ja fysioterapiaa. Ehkä tästä vielä selkä saadaan!

Voin valaista teitä myös, että selkäkipu on ihan hirveätä. Suuri sympatialähetys kaikille mahdollisille kanssakärsijöille sinne jonnekin!

Niin, unohtaman ei pidä, että kovia kokenut varpaani ei myöskään vielä ole saavuttanut entistä kukoistustaan.

Voi minua raukkaa!

Jos vielä hiukan valaisin itsesääliä niskaani, niin voinen tässä vollottaa sitäkin, että kaiken kukkuraksi jouduin ylläri-yh-äidiksi koko viikoksi taas. Ei siinä mitään, mutta edes pieni varoitusaika noissa miehen työhommeleissa olisi kyllä ihan kiva. Muuta en pyydä.

Tosin, vaikka meillä meteli lähenee kipurajaa ja erotuomaria tarvitaan jatkuvalla syötöllä, enpä minä noista kummastakaan luopuisikaan. Se on kumminkin niin älyttömän lyhyt aika elämässä, kun lapset ovat pieniä. Kohta niitä ei näe kotona kuin jääkaapilla kääntymässä.

Nyt heräsi sitten taas ajatus, että mikä järki siinä isommassa asunnossa loppujen lopuksi on? Sehän on sitten jossakin vaiheessa kuitenkin taas LIIAN iso, ja joudutaan vaihtamaan pienempään. Toisaalta, kyllä tämä tavaramäärä olisi kiva saada ängettyä edes jonnekin (kaikkea ei voi poiskaan / kierrätykseen heittää) ja kouluiässä se on kyllä oikein kiva, että on ovi jonka taakse voi sulkeutua (minulla ei ollut). Niin. Asuntokuume siis jyllää, mutta ihan ajan kanssa tässä katsellaan, löytyykö mitään ja sitä rataa.

Ei mutta, nyt täytyy jo päästää selkä lepäämään. Relaksanttia naamaan ja petiin. Hyvää yötä.